— Vaikken ole aatelinen, toivon minä sitä. Kuka tietää, ehkä istun kerran minäkin aateliskirja taskussani.
— Aateloikaa itsenne tuhat tulimmaiseen helvettiin!
Tässä armeijassa ei kysytä rahtuistakaan aatelisuutta, vaan saa täällä jokainen palveluksessa ylentyä parhaansa mukaan.
Oxehufvud oli nyt esimiehenä häntä niin kauvan sättinyt, että hänen toverillinen sydämmensä alkoi sulaa, ja hymäillen lisäsi hän hiukan levollisemmin:
— Olkaa nyt urhoollinen, niin voitte ensi aluksi saada upseerin valtakirjanne! Me olemme täällä jo ottaneet kurit moneltakin laiseltanne ruotsalaiselta keikailukukolta ja opettaneet heidät ihmisten tavoille. Tuolla viidakossa näette suuren valkeaksi laastitun talon. Asetutte sinne kunnes lähetän teille toisia käskyjä. Me muut asetumme neljännestunnin matkaa kauvemmaksi metsään. Koska meitä yhteensä ei ole enempää kuin kaksikymmentäviisi miestä, ei minulta liikene ainoatakaan miestä kanssanne. Tähystelkää ja urkkikaa ahkerasti vihollista, ettei kukaan hyökkää päällemme takaapäin.
Oxehufvud marssi pois pienen joukkonsa kanssa, ja Ranskan Mauno meni rakennukselle reppu selässään.
Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, ja hän sijoittui neuvottomana seinän suojaan. Hän oli läpimärkä ja häntä paleli ja kaikkein enin kiusasi häntä saappaisiin tahraantunut savi. Eikö hän voisi yhtä hyvin tähystellä ylhäältä ikkunasta? Oikein hyvin pöyhitettyä sänkyä ja silkkipeitettä ja jalkasäkkiä hän juuri kaipasikin.
Huoneen alta poikittain meni pihaan pimeä ajoportti, ja sinne hiipi hän suurella varovaisuudella seinää pitkin. Pyyhittyään huurteisen nenälasinsa, kumartui hän eteenpäin ja katseli hämäryyteen.
Silloin alkoi kuulua jyminää ja kolinaa, ja hän erotti kaksi välkkyvää silmää. Poukuttavin sydämin astui hän askeleen takaisin ja veti miekkansa.
Musta hevonen karkasi ulos ja juoksi edestakaisin kartanolla ja viskoi lunta korkealle takakavioillaan.