Kuningas katseli häntä hiukan neuvotonna vastaamatta ja jäi seisomaan lattialle, sittenkuin Rehnskiöld oli rientänyt ulos. Ei kukaan muista ympärillä olevista katsonut sopivaksi ruveta puhumaan tai liikkumaan.
Vasta sangen pitkän hetken kuluttua kumarsi kuningas jälleen kullekin erikseen ja lähti ulos.
— Noo? — tiedusteli Lewenhaupt ja taputti vänrikkiä olkapäälle entisellä luonnollisella hyväntahtoisuudellaan. — Vänrikki pääsee mukaan! Nyt on vänrikki ensi kerran nähnyt hänen majesteettinsa silmästä silmään.
— En minä olisi luullut häntä sellaiseksi.
— Hän on aina sellainen. Hän on liian kuninkaallinen käskeäkseen toisia.
He seurasivat kuninkaan perässä, joka kipusi vaunujen ja kaatuneiden eläimien ylitse. Hän liikkui notkeasti, mutta ei koskaan nopeasti, niin ettei hän koskaan silmänräpäykseksikään unohtanut arvokkaisuuttaan. Kun hän vihdoin oli päässyt tungoksen läpi kaupungin portille, nousi hän satulaan seuramiehinensä, joita nyt oli seitsemän miestä.
Hevoset kompastuivat iljameisella tiellä, ja muutamia kaatuikin, mutta Lewenhauptin huomautukset vain viettelivät kuningasta vielä säälimättömämmin kannustamaan hevostaan. Pöydänkattaja Hultman oli koko yön lukenut hänelle kovaa kirjasta tai kertonut satuja ja vihdoin saanut hänet nauramaan sille ennustukselle, että jollei Jumala olisi häntä asettanut kuninkaaksi, olisi hän ollut koko ikänsä ihmispelko kamarissa-istuja, joka olisi ajatellut paljon kummallisempia runoja kuin Messenius vainaja Disa kirjassaan, mutta varsinkin mahtavia taistelulauluja. Hän koetti ajatella Rolf Göttrikin poikaa, joka aina itse ratsasti miestensä etupäässä, mutta tänäpäivänä ei hän tahtonut ajatuksiaan pysymään satujen lapsikamarissa. Levottomuus, joka viime aikoina oli iskenyt hänen mieleensä, ei tahtonut päästää kuninkaallista saalistaan. Hän oli äsken nähnyt tulistuneet naamat kansliassa. Lapsuusvuosiensa temmellyksistä saakka oli hän ollut oman muinaisaikaisen kuvitusmaailmansa vankina, vihlovat hätähuudot tien varsilta kuuluivat kuuroihin korviin, ja hän tuli epäluuloiseksi jokaista kohtaan, joka näytti hellätuntoisempaa kuuloa. Tänään hän tuskin huomasi enemmän kuin muulloinkaan, että hänelle oli annettu parhaiten levännyt hevonen ja lämpöisin leipä, että hänen kukkaroonsa aamulla oli pantu viisisataa tukaattia ja että ratsumiehet ensimmäisessä kahakassa ympäröisivät hänet ja uhraisivat henkensä siihen surmaan, johonka hän oli heidät houkutellut. Sitä vastoin hän kyllä huomasi, että sotamiehet olivat tervehtineet häntä kamalalla äänettömyydellä, ja onnettomuudet olivat tehneet hänet epäluuloiseksi lähimpiäkin miehiä kohtaan. Varovaisimmankin vastustamisen, salatuimmankin moittimisen huomasi hän paljastavan itseään, ja jokainen sana oli jäänyt hänen sieluunsa ja katosi siitä. Hän luuli jokainen tunti menettävänsä upseerin, johon hän oli luottanut, ja hänen sydämmensä tuli aina kylmemmäksi. Hänen loukkaantunut kunnianhimonsa kärsi tuskaa ja vuoti verta epäonnistumisen painosta ja hän henki kevyemmin kuta kauvemmas hän pääsi päämajasta.
Äkkiä pysäytti Lewenhaupt ja käänsi hevosensa poikki puolin ajatellen siten vaikuttavansa kuninkaaseen.
— Kunniallinen Affjaksini! — sanoi hän ja taputti höyryävää hevostaan. Tosin olet sinä vanha soimenpurija, mutta minulla ei ole varaa pakahduttaa sinua ilman niitäkään hyötyä ja itsekin alan minä tässä vanhastua niinkuin sinä. Mutta Jeesuksen nimessä, miehet! Seuratkaa kuningasta, joka voi!
Kun hän näki vänrikin tuskallisen syrjäkatseen kuninkaaseen päin, puhui hän hiljaisella äänellä: