— Ole rauhassa, poikani! Hänen majesteettinsa ei koskaan kiivastu niinkuin me muut. Hän on liiaksi kuninkaallinen riitelemään tai torumaan.
Kuningas ei ollut mitään huomaavinaan. Aina hurjemmin ja hurjemmin jatkoi hän jäiden ja lumien yli äänetöntä kilparatsastustaan ilman päämaalia ja ajatusta. Hänellä oli enään ainoastaan neljä seuralaista.
Vielä vähän ajan kuluttua kaatui yksi hevosista etujalka poikki, ja ratsastaja ampui laupeuttaan luodin sen korvan taakse ja läksi sitten itse jalansyten pakkaseen outoja kohtaloita tapaamaan.
Viimein oli vänrikki ainoa, joka jaksoi seurata kuningasta, ja he olivat nyt tulleet pensaisiin ja nuoreen metsään, missä he vain kävelyten saattoivat ajaa. Kunnaalla heidän edessään oli harmaa nokinen talo, jossa oli ahtaat ristikkoluukut ja muuri pihaa ympäri. Samassa kuului laukaus.
— Kuinka kävi? — tiedusteli kuningas ja katsahti ympärilleen.
— Pahasti vinkui piru, tuosta korvan ohi mennessään, mutta puri vain hatun kulmaa, — vastasi vänrikki, jolla ei ollut vähintäkään kokemusta, miten hänen tuli käyttäytyä kuninkaan edessä. Hän puhui murretta ja nauroi tyytyväisesti koko maitonaamallaan! Lumottuna onnesta, että sai olla kahden kesken sen kanssa, joka näytti olevan suurempi kuin mitkään muut olennot maan päällä, jatkoi hän:
— Me kai menemme sinne ja käymme niitä partaan kiini?
Vastaus miellytti kuningasta erinomaisesti ja yhdellä hyppäyksellä oli hän maassa.
— Sidomme konit tänne pensaisiin, — sanoi hän vallattomasti ja posket hohtavina. — Sitten menemme taloon ja pistämme kuoliaaksi jok'ikisen, että sihisee.
He jättivät huohottavat hevosensa ja kapusivat kyyrysillään mäkeä ylös pensaikkoa pitkin. Muurin ylitse katseli muutamia pitkätukkaisia kasakan päitä, keltaisia ja irvistäviä niinkuin mestattavien pahantekijäin päät.