— Katso! — kuiskasi kuningas ja taputti kämmeniään. — Nyt ne koettavat saada kiini retuista porttiaan, ne hevoshäntyrit.
Hänen vielä äsken tyhjä katseensa nyt vuoroin leimahteli ja vuoroin suureni ja kiilsi. Hän veti hukarinsa ja kohotti sen molemmin käsin päänsä yli. Niinkuin muinainen sotajumala ryntäsi hän raottavasta portista sisään. Vänrikki, joka iski ja löi hänen rinnallaan, oli usein saada takaa maistaa hänen aseistaan, ja musketinluoti mustasi kuninkaan oikean ohimon. Neljä miestä hakattiin maahan portilla ja viides pakeni hiililapioineen pihalle, kuningas kintereillä.
Siellä pyyhki kuningas lumeen veren säilästään ja pani kaksi tukaattia kasakan hiililapioon ja sanoi iloistuen:
— Ei ole mikään huvitus tapella näiden raukkain kanssa, jotka eivät koskaan iske vastaan, vaan aina juoksevat. Tule takaisin, kun olet ostanut itsellesi paremman aseen!
Kasakka, joka ei ymmärtänyt hölyn pölyä, tuijotti kultarahoja ja väistyi pitkin muurin sivua portille ja pakeni. Yhä kauvempana ja kauvempana tasangoilla huuteli hän harhailevia tovereitaan kaamealla ja valittavalla äänellä: Ohahoo! Ohahoo!
Kuningas hyräili itsekseen ikäänkuin kiusoittaakseen näkymätöntä vihollista: — Pieni kasakan poika, pieni kasakan poika, kokoile sinä vain heittiöitäsi!
Pihaa ympäröivä muuri oli homeinen ja musta. Maan alta kuului loppumattoman pitkällinen ja suruinen ääni niinkuin kummallisesta kanteleesta ja sitä tutkiakseen tempasi kuningas asuintuvan oven auki. Siellä oli yksi ainoa suuri ja puolipimeä huone ja takan edessä oli kasa vereen tahrattuja vaatteita, joita ruumiinraastajat olivat ottaneet kaatuneilta ruotsalaisilta. Ristituuli heitti oven taas lukkoon, ja kuningas meni vieressä olevaan tallirakennukseen. Siellä ei ollut ensinkään ovea, ja ääni kuului nyt vielä selvemmin. Pimeässä tallissa makasi nälkään kuollut valkoinen hevonen, joka oli sidottu seinän rautarenkaaseen.
Lyömään nostettu hukari ei olisi kuningasta pidättänyt, mutta epävarma hämärä pani pimeänpelon haaveilijan pysähtymään kynnykselle. Kuitenkaan ei hän näyttänyt pelkoaan vaan kutsui vänrikkiä. He astuivat alas jyrkkiä portaita ja tulivat kellariin. Siellä oli kaivo, ja vinkuvan pelitukin ympäri, joka nosti vettä, ajoi vaaraa aavistamatta kuuro kasakka ruoskalla ja ohjaksilla ihmisolentoa, joka oli ruotsalaisessa upseerinpuvussa.
Kun he päästivät nuoran ja sitoivat sijaan kasakan, tunsivat he holsteinilaisen Feuerhausenin, joka oli palvellut majuurina eräässä värvätyssä rakuunarykmentissä, mutta joka oli joutunut kasakkain kynsiin ja pantu hevosen virkaan heidän kaivonvinttiinsä. Hän meni polvilleen ja sopersi omalla siansaksallaan:
— Majesteetti, minä ei usko minun silmä… Minä suuri kiitos…