— Saattaapa sekin olla ymmärrys! — vastasi vänrikki.
— Hän astui kiivaasti edestakaisin ja hänen sormensa olivat jo niin kylmästä kangistuneet, että hän hätinä saattoi pidellä tupesta vedettyä säiläänsä.
Holsteinilainen kohensi repaleista nutunkaulustaa poskilleen ja jatkoi matalalla äänellä ja kiihkeillä viittomisilla:
— Kuningas Karolus nauraa ihastunut, kun silta pettää ja ihmiset ja eläimet surkeasti uppoo. Ei sydäntä rinnassa. Hiiteen sellainen! Kuningas Karolus sellainen pikku ruotsalainen puolinero, joka vaeltaa ulos maailmaan ja trummuttaa ja paradeeraa ja tekee fiasko ja parterri viheltää! Uhii!
— Ja juuri sentähden menevät ruotsalaiset kuolemaan hänen edestään, — vastasi vänrikki, — juuri sentähden.
— Ei suuttua, kultaseni. — Nauroihan sinä että hampaat loisti, kun me ensin tapasi.
— Minä kuulen mielelläni herra majuurin puheita, mutta minua palelee. Eikö majuuri tahtoisi mennä kuuntelemaan kuninkaan ovelle?
Holsteinilainen meni ovelle ja kuunteli. Kun hän tuli takaisin sanoi hän:
— Hän vain kulkee ja kulkee ja huokaa syvästi niinkuin ihminen sielupiinassa. Niin se taitaa olla nyt aina. Majesteetti ei enää koskaan nukkuu yöllä. Komediantti ei osaa enään rooli, ja elämän piinasta taitaa se haavoitettu kunnianpyyntö olla happamimpi.
— Niinpä pitää meidän sitä vasta viimeiseksi pilkata. Saanko pyytää majuuria hieromaan oikeaa kättäni lumella, sillä nyt se kuolee.