"Hyvä on, Bill. Oletko puhunut muillekin tästä?"
"En! Luulin menetteleväni oikein kertoessani sen vain teille. Jos olisin kertonut tämän muille, eivät he olisi voineet pitää suutaan kiinni, ja Pentlea olisi pian saanut selville, kuka noiden huhujen alkuunpanija olisi ollut."
"Oikein, Bill! Älä kerrokaan luulojasi muille. Ja Frank, muista sinäkin olla puhumatta tästä kenellekään, ei Villellekään, sillä aion kertoa tämän hänelle itse. Niin, Bill, saat tappaa sian. Luullakseni tapaamme jonkun bristolilaisen laivan tänään ja mikään ei luullakseni maistu sen päälliköstä paremmalta kuin tuore englantilainen sianliha."
Bill poistui, ja pian ilmaisi sian äänekäs kirkuminen, että sen kurkku oli katkaistu. Isäni sanoi luennon loppuneen ja käski minun hakea Pentlean hänen puheilleen. Juoksin täyttämään käskyä ja tehtyäni sen ja vietyäni kirjani paikoilleen kiipesin etumaston ylimmäiselle raa'alle katsomaan läheisyydessä olevaa rannikkoa, kalastajakanootteja ja pieniä purjealuksia, joista monet olivat tulleet aivan meidän viereemme. Näin kiikarillani selvästi alkuasukasten pyöreät ja huippukattoiset majat ja keltaisella rantahiekalla kävelevät ihmiset. Hetken kuluttua kiintyi huomioni muutamien ankkurissa olevien purjelaivain mastoihin ja raakoihin, ja minä huusin huomioni Villelle, joka työskenteli kannella.
Tultuamme lähemmäksi huomasin ne bristolilaisiksi purjelaivoiksi, samanlaisiksi kuin meidän omakin laivamme oli. Kiinnitimme tukipurjeet ja huippupurjeet, ja ankkuroimme juuri ensimmäisen tuulenpuolelle. Sen kapteeni tuli heti laivaamme ja ihastui suuresti saadessaan kimpun kirjeitä kotoa ja mustan Billin juuri äskettäin tappaman sian toisen reiden. Sitten kuin hän oli vastalahjaksi kertonut isälleni kaikki uutiset rannikolta, jatkoimme matkaamme jälleen pysähtyäksemme seuraavan viereen, ja koko iltapäivän sivuutimme me vain Bristolista kotoisin olevia kauppiaita, jotka siihen aikaan saivat uutisia Euroopasta vain jonkun oman paikkakuntansa laivan saapuessa sinne, ellei joku orjakauppaa lopettamaan lähetetty eskaaderi ollut sattumalta poikennut tuomaan tuoreimpia uutisia.
Minusta tuntui äärettömän mielenkiintoiselta katsella kaikkia noita ankkuroituja prikejä, parkkeja ja muita laivoja, niiden levitettyjä päivänsuojia ja veneitä, joita alastomat neekerit kuljettivat, kuunnella noiden mustien murteellista englanninkieltä, jota he kaikki puhuivat ja joka, vaikka se nyt ei taida noudattaakaan Lindley Murrayn sääntöjä, on kumminkin ilmehikästä, nopeaa ja helposti ymmärrettävää.
Olimme jo melkein lopettaneet postinjakomme siltä päivältä, kun näimme noin neljän penikulman päässä meistä olevan suuren laivan ilmoittavan merkkilipuilla tahtovansa keskustella kanssamme.
Ennätettyämme noin neljännespenikulman vastatuuleen tuli sen vene luoksemme juuri kun aioimme laskea laivamme ajautumaan päästäksemme sen kanssa rinnan. Siinä ei ollut ainoatakaan valkoista miestä, vaan ainoastaan neekereitä. Muudan kiipesi laivaamme köyttä myöten ja tultuaan isäni luokse sanoi hän:
"Suokaa anteeksi, herra, mutta minulla on teille kirje Empressin kapteenilta. Kaikki sen valkoiset miehet ovat sairaita ja pari kolme on jo kuollutkin. Elleivät he saa jotakin sopivaa lääkettä, kuolevat he pian kaikki."
Isäni repäisi kirjeen auki ja näki sen Liverpoolista kotoisin olevan Empress-nimisen laivan kapteenin kirjoittamaksi. Siinä oli, että kaikki laivan valkoiset miehet olivat sairastuneet kuumeeseen ja että päivää ennen meidän tuloamme oli pari jo kuollutkin. Hän pyysi isää lähettämään jotakin lääkettä, jotta eloonjääneet voisivat pelastua.