Vanha Abe oli odottamassa käytävässä, ja kun hän saatteli minua takaisin luokkahuoneeseen, sanoin hänelle:.
"Nyt on kaikki kunnossa, vanha Abe. Minun ei enää tarvitse lukea läksyjänikään."
Hän katsoi minuun hymyillen ja sanoi:
"Eikö lukea läksyjä! Poikaseni, tulette pian huomaamaan, että koko elämä on vain kuin pitkä läksy. Saatte oppia yhtä ja toista, mikä ei tule olemaan niin helppoa kuin täällä tekemänne työt. Mutta luullakseni odottaa herra Stone teitä kouluhuoneessa. Menkää nyt ilmoittamaan hänelle, mitä rehtori sanoi, ja tulkaa sitten luokseni, niin autan teitä saamaan arkkunne alas ullakolta, jotta voitte aloittaa vaatteittenne ja tavaroittenne kokoamisen."
Mielestäni käyttäytyi vanha Abe kuin mies, sillä poikien arkkuja säilytettiin ullakolla, jonne vanha Abe apulaisineen oli ne kantanut. Tultuani luokkahuoneeseen sanoin herra Stonelle:
"Suokaa anteeksi, mutta rehtori on vapauttanut minut läksyistä, jotta voisin ruveta kokoamaan tavaroitani ollakseni valmis poistumaan koulusta määrätyllä hetkellä."
"Vai aiot sinä lähteä pois! Senvuoksi olitkin luullakseni niin tarkkaamaton aamusella, vai mitä?"
"Ehkä. Veljeni Ville tulee noutamaan minua ylihuomenna, ja minä lähden merille hänen ja isäni kanssa Petrel-laivassa."
"Hyvä, poikaseni, mutta et saa elämöidä täällä, sillä nämä muut pojat eivät lähde merille. Mene nyt matkaasi ja kerro tovereillesi uutinen vasta puoli yhden jälkeen, jolloin lopetamme. Nyt on sinun heti poistuttava puhumatta kenellekään sanaakaan."
Muistin "tottelevaisuuden" ja tein kuten minua oli käsketty. Tultuani käytävään oli vanha Abe siellä minua odottamassa ullakon avain kädessään. Seurasin häntä sinne ja löydettyäni arkkuni kannoin sen hänen kanssaan makuuhuoneeseen, jossa nukkui yhdeksän muutakin poikaa. Siellä olivat emännöitsijä ja eräs palvelijatar täydessä touhussa järjestämässä vaatteitani arkkuun pantaviksi.