Äkkiä kuulin tykkien ja muskettien pauketta ja jonkun matkan päässä joella näin laukausten välähdyksiä ja ilmaan nousseen sakean savun. Oliko prikin kimppuun jo hyökätty ja oliko laivassa olijat yllätetty vai olivatko he huomanneet viittailuni ja ymmärtäneet niiden varoittavan merkityksen? Jonkun ajan kuluttua tuntuivat äänet kuuluvan lähempää ja alkavan sitten vähitellen heiketä. Äkkiä näin prikin komeat purjeet mangrovepuiden yläpuolelta ja ymmärsin, että se, käyttäen hyväkseen maatuulta, pyrki äsken juuri kohoamaan alkanutta nousuvettä vastaan päästäkseen merelle. Melkein heti kun olin nähnyt sen, kuulin kovaa ampumista jälleen ja päätin siitä aivan oikein, että se silloin kulki poukaman ohi, johon kuunarit olivat kätkeytyneet ja jonka suussa olevista pattereista oli ruvettu ampumaan sitä.
Päätökseni, mitä minun oli nyt tehtävä, oli paikalla valmis, sillä katsellessani edessäni olevaa jokea ajattelin, ettei Petrel sivuuttaessaan minut voinut olla kauempana kuin korkeintaan noin sadan metrin päässä. Riisuin senvuoksi vaatteeni ja päätin, että niin pian kuin laiva tulee näkyviin, laskeudun veteen ja koetan uimalla päästä siihen.
Odotin kärsimättömästi sen tuloa näkyviin erään hieman ylempänä olevan niemen takaa ja nähtyäni sen halkaisijain ilmestyvän puiden takaa, laskeuduin aivan veden rajaan ollakseni valmis heittäytymään veteen silloin kun arvelin laivan olevan tarpeellisen matkan päässä ennättääkseni siihen. Mutta prikin takaa ilmestyivätkin tuon toisen kuunarin purjeet, ja pian olivat molemmat laivat näkyvissä ampuen toisiaan musketeilla kuin riivatut, sillä molemmat laivat olivat niin pääksytysten, etteivät ne voineet käyttää tykkejään kumpainenkaan.
Koitti sitten hetki, jolloin arvelin voivani lähteä uimaan, ja laskeuduttuani veteen aloin ponnistella prikiä kohti. Uin niin nopeasti kuin voin aivan sen lähelle, ja luulin jo parin kolmen minuutin kuluttua pääseväni niin sen viereen, että minut voitaisiin nostaa kannelle, jonne päästyäni saisin syleillä isääni ja Villeä, kun äkkiä tunsin joutuneeni niin voimakkaaseen virtaan, että huomasin heti kaikki ponnistukseni turhiksi. En ollut muistanutkaan nousuvettä, jonka voimakkain haara sieppasi minut mukaansa. Näytti siltä kuin minun olisi pakko turvautua kuunariin, joka selvästi oli saavuttamaisillaan prikin siinä tarkoituksessa, että sen miehistö sitten voisi hyökätä prikin kannelle, mutta vaikka pääsinkin noin kuuden metrin päähän siitä, en voinut saavuttaa sitä, ja minun oli jäätävä keskelle virtaa, sillä ylöspäin virtaava nousuvesi oli niin voimakas, että minun oli melkein mahdotonta taistella sitä vastaan.
Koetin toivottomuudessani uida vähän aikaa laivojen jäljessä, mutta huomasin pian jääväni nopeasti jälkeen, ja karttaakseni hukkumista oli minun pakko ruveta ponnistelemaan takaisin rannalle. Koetin kumminkin vielä, vaikkakin pienin toivein, huutaa ja viheltää kääntääkseni jonkun kuunarissa olijan huomion puoleeni, mutta yhtä hyvin olisin voinut ruveta herättämään kuollutta. Ja niin ollen oli minun pakko puolikuolleena toivottomuudesta ja väsymyksestä kääntyä rantaa kohden, jota en luullut enää voivani saavuttaakaan.
En enää voinut uida yhtä tarmokkaasti kuin äsken, vaan liikutin ainoastaan vaistomaisesti käsiäni ja jalkojani, pikemmin säilyttääkseni henkeni kuin päästäkseni maihin, jossa en kumminkaan olisi tiennyt mihin ryhtyä. Siinä hitaasti uiskennellessani näin äkkiä edessäni veden pinnalla jonkun pitkän, tumman esineen. Muistin silloin Silaksen puheet krokotiileistä, ja luullen tuota edessäni olevaa esinettä sellaiseksi lakkasin uimasta ja rupesin kellumaan pelosta, että pieninkin liike voisi kääntää pedon huomion puoleeni.
Aika, jonka pysyttelin hiljaa tuon peloittavan esineen kelluessa aivan vierelläni, tuntui äärettömän pitkältä, vaikka se todellisuudessa lienee kestänyt vain muutamia minuutteja, sillä kääntäessäni päätäni huomasin metsän yläpuolelle nousseen kuun valossa, että tuo luulemani krokotiili olikin tyhjä kanootti.
Toivo palasi mieleeni ja hytkäytti minua kummallisesti, kun ponnisteltuani hetkisen onnistuin pääsemään siihen. Nyt oli minulla aikaa katsella ympärilleni ja huomasin, että Petrel ja kuunari olivat kiinni toisissaan ja päättäen laukauksista taisteltiin siellä nyt mies miestä vastaan.
Katselin laivoja levottomasti ja äkkiä näin niiden molempain hypähtävän, jolloin niiden mastot heiluivat niin, että ne näyttivät melkein katkeavan. Sitten näin Petrelin eroavan kuunarista, joka ajauduttuaan sivuittain tyrskyihin joutui niiden pieksettäväksi. Sen kokkapuomi oli nähtävästi katkennut ja Petrel oli senvuoksi päässyt irti. Olisin nyt antanut vaikka mitä, jos olisin voinut päästä sen kannelle katsomaan, olivatko isäni ja Ville vielä hengissä, mutta minä ajelehdin nopeasti nousuveden mukaan virtaa ylöspäin ja minun oli ruvettava ajattelemaan, mitä voisin tehdä turvallisuuteni säilyttämiseksi.
Tämä kanootti oli nähtävästi sama, jolla olin paennut Santa Mariasta, mutta aallot olivat vieneet sen melan, joten en voinut mitenkään sitä ohjata, vaan minun oli annettava sen ajelehtia virran mukana. Totesin, että kaikkien onnettomuuksieni syy oli tottelemattomuuteni Villeä kohtaan, ja kaduin katkerasti, etten kuunnellut häntä silloin, kun hän käski minun pysyä laivassa eikä lähteä tyrskyveneessä Whydahiin. Tein mikä oli mielestäni parasta näissä olosuhteissa ja rukoilin kiihkeästi Jumalaa suojelemaan minua kaikilta vaaroilta.