Rouva Stevens sanoi minulle, etten saisi antaa pettää itseäni, ja kun sanoin lahjoittaneeni kaniinini ja kyyhkyseni vanhalle Abelle, koska hän oli luvannut hoitaa ne hyvin, sanoi hän:
"Oletteko tullut hulluksi, herra Baldwin? Hän myy ne ennenkuin olette matkustanut täältä."
Silloin loppuivat juuri koulutunnit ja luokkatoverini ympäröivät minut heti kysellen, millainen Petrel oli, minne se meni ja mistä se oli tullut. Milloin vain isäni oli sattunut olemaan kotosalla, olin viettänyt lupani hänen luonaan, ja voin senvuoksi täydellisesti kuvailla, millainen mainio laiva Petrel oli. Luullakseni olin niin ylpeä siitä, että jos kaikki, mitä sanoin, olisi ollut totta, olisi Petrel ollut Nelsonin amiraalilaivan Victoryn suuruinen, ja isäni ja veljeni olisivat olleet mukana yhtä monissa seikkailuissa kuin Centurion Anson tahi Drake urhoollisine miehineen, nuo ensimmäiset englantilaiset, jotka purjehtivat maailman ympäri kuuluisalla Pelikanillaan.
Mutta nämä jutut olivat vain kertauksia, sillä minun oli ollut aina pakko kertoa ihmeellisiä kaskuja Petrelistä, sen kapteenista ja miehistöstä, kun palasin kouluun vietettyäni loma-aikani isäni luona. Pojat ihastuivat paljon enemmän ilmoitettuani, että olin ollut kyllin rohkea pyytämään lupaa huomiseksi ja että rehtorimme oli näyttänyt hieman taipuvaiselta myöntämään sen.
Niin pian kuin ihastus oli hieman tyyntynyt, tulivat Smith, Brown, Jones Major ja muut kaniinien ja kyyhkysten omistajat luokseni nähdäkseen, voivatko he ehkä mitenkään päästä minun Himalaija-kaniinieni ja kyyhkysieni omistajiksi. Heidän pettymyksensä oli suuri, kun he kuulivat minun antaneen ne vanhalle Abelle, joka, sen sanoivat he heti, möisi ne enimmän tarjoavalle.
Minun oli pakko luvata tuoda matkoiltani kokonainen apina-armeija ja papukaijaprikaati, ennenkuin voin rauhoittaa kaikki toverini, jotka pitivät eläimistä. Sitten oli minun annettava huonetovereilleni sellaisia pieniä koulupojan aarteita, joita he halusivat muistoksi. Vastalahjaksi kantoivat he kirjani makuuhuoneeseen voidakseni sijoittaa ne arkkuuni, ja kun päivälliskello soi, olimme täydessä touhussa auttaaksemme rouva Stevensiä, joka sanoi meidän vain olevan hänelle haitaksi. Päivällisen jälkeen puhuttelin rehtoria jälleen ja sain hänet lupaamaan luvan seuraavaksi päiväksi, ilmoitus, jota koko koulu tervehti äärettömällä riemulla. Krikettikilpailujemme valmistuksiin ryhdyttiin suurella touhulla.
Kouluni lopettaminen ei ollutkaan minusta enää niin hauskaa kuin olin odottanut. Leikkikentällä ja pallonlyöntipaikoilla ei ollut kyllä ollenkaan hauskaa silloin, kun ne olivat autiot, mutta nyt olisin mennyt luokkani mukana, vaikka minun olisikin ollut pakko tehdä suunnattomasti työtä. Olin iloissani, kun ilta pimeni ja sain jälleen kertoa kotiutuneille tovereilleni Petrelistä ja sen miehistöstä. Ja kauan sen jälkeen kuin olimme menneet vuoteisiimme oli makuhuoneemme todellakin kuin siellä asuvain merirosvojen ja muiden sellaisten urhojen rauhaton tyyssija, kunnes erään kamppailun aiheuttama melu, jolloin englantilaiset merimiehet pieluksilla karkoittivat merirosvot niiden viimeisestä pakopaikasta, toi rehtorin paikalle. Silloin ryömivät merimiehet ja merirosvot vuoteilleen ja olivat nukkuvinaan mitä viattominta unta, mutta kun rehtori uhkasi peruuttaa lupauksensa lupapäivästä, jos hän vielä kuulisi jotakin melua, lakkasi meidän hurja ilveilymme siksi illaksi, ja teeskennelty unemme muuttui pian todelliseksi.
Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, ja meille oli enemmän huvia tarjolla kuin olin osannut odottaakaan, sillä veljeni Ville saapuikin ennen tuota määrättyä päivää. Isäni oli käskenyt hänen matkustaa Cliftoniin katsomaan, että suoriutuisin koulusta kunnialla. Kun Ville kuuli rehtorin antaneen meille luvan, pyysi hän ja sai luvan antaa meille hedelmiä, kakkuja ja torttuja päivällisemme lisäksi, jonka me saimme syödä krikettikentällä, sen sijaan että meidän tavan mukaan olisi pitänyt palata koulutaloon.
Olin yläluokkalaisten parhain lyöjä, ja tänään näytin voittavan itsenikin, sillä lyöntini onnistuivat melkein kaikki, ja kun pelivuoromme tuli, voitin luullakseni kuusi kertaa käytettyäni mailaani viisineljättä kertaa. Toinen erä onnistui vielä paremmin kuin ensimmäinen, sillä valloitimme kymmenen porttia kahdeksallaneljättä lyönnillä. Lopussa olivat yläluokkalaiset voittaneet yhdellä erällä ja seitsemällätoista kierrolla.
Veljeni Ville, joka oli lopettanut koulunsa noin neljä vuotta sitten, tunsi muutamia vanhempia poikia, ja hänen kertomuksensa, mitä hän todellakin oli nähnyt ja kokenut Afrikan rannikolla, joka oli isäni matkojen määräpaikka, ylittivät mielenkiinnollaan kokonaan kaikki edellisenä päivänä kertomani jutut. Hänen merimiespukunsa, päivettyneet kasvonsa ja ennen kaikkea tatueeraukset, jotka koristivat hänen käsivarsiaan, olivat kaikkien koulutoverieni ihastuksen esineinä. Ne, jotka olivat olleet koulussa hänen aikanaan, näyttivät pitävän itseään paljon niitä parempina, jotka olivat tulleet kouluun hänen eroamisensa jälkeen.