Tuo batekelainen päällikkö oli nähnyt satoja tuollaisia nyt kysymyksessä olevia kannuja, mutta hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt valkoista miestä, ja isäntäni, vaikka he olivatkin ylpeitä omistaessaan valkoisen orjan, halusivat vielä kiihkeämmästi saada tuon kannun omakseen, jota he sen aiheuttaman mielenliikutukseni takia luulivat hyvin voimakkaaksi taikakaluksi. Kuten sitten myöhemmin sain kuulla, olivat he perustelleet päätöstään siten, että koska luultavasti meidän molempien omistaminen olisi käynyt heille hyvin vaaralliseksi, sillä olisihan jonakin laiminlyönnin hetkenä tuo kannu voinut joutua minun haltuuni, jolloin olisin sen avulla voinut kostaa heille kaikki kärsimäni vääryydet ja loukkaukset, pitivät he parempana luopua minusta vaihtamalla minut tuohon kannuun, joka korkeintaan oli neljänkymmenen pennin arvoinen.
Niin pian kuin kauppa oli tehty, irroitettiin minut paalusta ja luovutettiin uudelle isännälleni. Hän vei minut kanoottiinsa ja kuljetti minut noin neljä penikulmaa alempana olevaan kyläänsä, jossa hän antoi minut äitinsä, ryppyisen seitsenkymmenvuotiaan akan haltuun. Tämä näytti hallitsevan poikansa lukuisia vaimoja ja orjia rautaisin kourin.
Huomasin pian, miten vähän tuo vanha syöjätär kunnioitti valkoista ihoani. Minun oli pakko työskennellä hänen pelloillaan ja koota risuja, kuten muidenkin orjien; ainoat erotukset minun ja heidän välillään supistuivat vain siihen, että olin tarkemmasti vartioitu ja kun minua luultavasti pidettiin arvokkaampana, minulle annettiin parempaa ruokaa ja siistimpi asunto.
Vanhat isäntäni matkustivat takaisin omaan maahansa pian sen jälkeen kuin he olivat luopuneet minusta. Jonkun ajan kuluttua luulin huomaavani, että karkaaminen batekelaisten luota meren rannikolle voipi ehkä käydä päinsä, sillä vartiointini muuttui vähitellen huolettomammaksi. Tuo meidän kaitsijaksemme määrätty vanha velho sokeni ja vanheni niin, ettei hän kyennyt vahtimaan poikansa omaisuutta niin tarkasti kuin ennen. Voin senvuoksi useinkin keskustella muiden miesorjien kanssa ja solmia ystävyysliiton erään Duma-nimisen minua pari vuotta vanhemman orjan kanssa.
Duma kertoi minulle kuuluvansa erääseen alempana joessa olevien vaarallisten putousten alapuolella asuvaan heimoon, ja ellei hän olisi pelännyt noita putouksia, olisi hän jo aikoja sitten varastanut kanootin ja palannut oman heimonsa luo ja omaan kotiinsa.
Kysyttyäni häneltä, miksi hän ei ollut koettanut päästä noiden putousten ohi maitse, vastasi hän matkan olevan pitkän ja vaivalloisen. Villien petojen ja villien miesten taholta pelättäviä vaaroja oli niin paljon ja suuria, ettei hän sanonut yksinään uskaltaneensa antautua niille alttiiksi. Muiden miesorjien joukossa ei ollut ketään, johon hän olisi voinut luottaa niin paljon, että hän olisi voinut tahtoa häntä mukaansa. Hän ei ollut uskaltanut puhuakaan heille karkaamisesta pelosta, että he kavaltaisivat hänet. Mutta jos halusin yhtyä hänen kanssaan tuohon uhkapeliin, koettaisi hän varastaa kanootin paetaksemme sitten ensi uudenkuun aikana, jolloin yöt olivat pitkät ja pimeät.
Meidän oli pakko odottaa ainakin pari viikkoa, ennenkuin tuo sopiva aika paollemme koittaisi. Kokosimme tuona aikana eväitä matkallemme, muutamia keihäitä, jousen ja nuolia, pienen verhon ja muutamia muita pieniä esineitä, kuten tulen sytytysvehkeitä, saviruukun ja pienen kirveen. Kaikki nämä esineet piilotimme erääseen virran äyräässä olevaan luolaan lähelle kylän kanoottien tavallista satamapaikkaa. Karttaaksemme epäluuloa, jonka alituinen oleskelemisemme kanoottien luona ehkä voi herättää, kalastimme ahkerasti ja veimme hyvin tarkasti kaiken saaliimme vanhalle vartijattarellemme, joka piti paljon kalasta ja saadessaan niitä oli aina hyvällä tuulella.
Noin kolme päivää ennen määrättyä karkaamispäiväämme tuli Duma hyvin kiihdyksissään luokseni. Hän kertoi minulle, että eräs naisorja, joka kuului hänen kansaansa, oli saanut selville karkaamisaikeemme ja tahtoi itsepäisesti päästä mukaamme. Ellemme suostu, oli hän aikonut ilmoittaa pakoaikeemme päällikölle.
En ollut ollenkaan pahoillani, että joku kolmaskin henkilö tahtoi yhtyä seuraamme, mutta mieluummin olisin suonut, että tuo kolmas olisi ollut mies. Hänen rohkeutensa oli kuitenkin ilmeinen, ja ettei hän vääjännyt mitään, sen hän todisti pian toisellakin tavalla.
Läksin Duman ehdotuksesta katsomaan tuota hänen kansalaistaan, joka oli solakka noin kahdeksantoista vuotias vahva tyttö. Hän sanoi olevansa yhtä taitava melomaan kanoottia kuin miehetkin ja kehui jaksavansa kantaa raskaita taakkoja ja marssia kauas lepäämättä. Heti kun hän näki minut, kysyi hän, osaanko käyttää valkoisten miesten rautaputkia, jotka sylkevät tulta.