Soittokunnan mentyä ohitse saapui tuo kuuluisa päällikkö itse, näyttäytyen olevan vielä nuori noin viidenkolmattavuotias mies, joka noiden tänne kokoutuneiden alkuasukasten joukossa oli ainoa, jolla oli eurooppalaisesta kankaasta tehty puku. Hänen ylämaalaismallinen hameensa oli räikeän punaista, keltaisilla ompeluksilla koristettua verkaa, ja samanlaisesta kankaasta valmistetun puseron etupuolet, selkä ja hihat olivat kaikki eriväriset. Koska kangas nähtävästi oli loppunut kesken, oli sitä jatkettu ruohokankaan kappaleilla, ja lopuksi oli koko puku reunustettu kauniilla ja harvinaisella kirjavalla apinannahalla sellaisin seurauksin, että kokonaisvaikutus oli hyvin naurettava. Hänen kaulassaan, käsivarsien ja reisien ympärillä oli suunnaton määrä helmiä, ja hame oli kiinnitetty kolmella opaalinvärisellä kyyhkysen munan kokoisella lasihelmellä.
Mutta hänen päänsä näytti kumminkin olleen suurimman vaivan esineenä. Hänen ohut partansa oli letitetty ja luullakseni keinotekoisesti pitennetty. Siihen oli kiinnitetty kolme aivan yhtä suurta helmeä kuin hänen hameeseensakin ja sen päähän oli kiinnitetty komea solki. Kummastakin korvasta riippui kiiltävä simpukankuoren kappale, jollaiset ovat sisämaan alkuasukkaitten halutuimpia tavaroita. Hänen ohimoittensa ympärille oli kääritty noin pari tuumaa leveä soljilla ja helmiompeluksilla koristettu nauha, johon oli pistelty kuru-kurun punaisia höyheniä, joita eivät saa käyttää muut kuin kuuluisimmat päälliköt. Hänen tukkansa oli jaettu neljään osaan ja koottu puunkuoresta valmistetun punaisen tyynyn ympärille. Kokonaisvaikutus oli epäilemättä hyvin repäisevä, kun vielä ajatellaan, että hänellä erotukseksi naapureistaan oli punainen verkalakki, joka oli pistetty muun komeuden huippuun lisäämään miehen ennestäänkin jo naurettavaa ja sopimatonta pukua.
Hänellä oli mukanaan neljä kääpiötä, joista toiset kaksi olivat muodottomat ja raajarikkoiset, ja taas toiset olivat aivan täynnä suuria paiseenmuotoisia joko luonnollisia tahi keinotekoisia näppylöitä. Heiluttaen suuria päristimiä huusivat he kimeästi herransa arvonimet kuuluville.
Kääpiöiden jäljessä tuli muudan mies kantaen noin parin jalan korkuista epäjumalankuvaa ja hänen kintereillään kolme kurpitsan kuorien ja laatikoitten kantajaa. Sitten tuli neljä vaimoa ja viimeksi suuri joukko aseellisia miehiä.
Mielestäni näytti tuo kaikki hyvin vakavalta, mutta hämmästyin nähdessäni, että Hatibu ja hänen miehensä olivat hyvin levolliset. Ymmärsin sittemmin, että he nähtyään Mona Mkullan kulkueessa naisia olivat käsittäneet päällikön rauhalliset tarkoitukset eivätkä enää pelänneet mitään hyökkäystä.
Mona Mkulla kiersi kulkueineen kolmasti katoksen ympäri, ennenkuin hän meni paikoilleen. Sitten tanssi eräs hänen vaimonsa majan edustalla vakavasti ja hätiköimättä noin neljännestunnin, parin muun asettuessa seisomaan herransa istuimen viereen, toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle. Epäjumalan kuva asetettiin hänen eteensä levitetylle leijonannahalle, johon myös koottiin epäjumalan kantajan toverien tuomista kurpitsankuorista ja laatikoista hirmuinen paljous koristuksia ja taikakaluja.
Nuo neljä miestä istuutuivat nahan kulmille ja kääpiöt kyyristyivät herransa jalkoihin. Jokainen sinne tullut päällikkö vannoi nyt uskollisuuden valan Mona Mkullalle, asettaen samassa jonkun pienen lahjan, kuten solkia, simpukankuoria, kuru-kurun höyheniä tahi jotakin tuollaista, leijonannahalle alamaisuutensa merkiksi.
Viimeksi meni Hatibu sinne asettaen lahjansa muiden joukkoon ja puhuen kauan Mona Mkullalle. Iloitsin nähdessäni puhujan vihaa silloin, kun muutamat päälliköt kysyivät, mikä olisi oikea menettelytapa kaikkia muukalaisia kohtaan, sillä huomasin pian, että norsunluun myyminen, jonka vuoksi olimme tulleet tänne, oli vain Mona Mkullan keksimä veruke, että hän saisi tilaisuuden näyttää meille valtansa laajuutta, ja suuruutta.
Katselin Hatibuta hänen kuunnellessaan puhujain lausuntoja ja hänen kasvojensa ilmeistä voin nähdä, milloin väittely oli meille suosiollinen, milloin vihamielinen. Kuulin sitten myöhemmin, että useat päälliköt olivat halunneet tappaa meidät heti siinä paikassa, uhmatakseen arabialaisia päälliköitä, joita he olivat alkaneet pelätä, mutta koska toiset, niiden joukossa Mona Mkulla itse, halusivat olla kauppasuhteissa arabialaisten kanssa saadaksensa enemmän kankaita ja helmiä, olivat he taipuvaiset sovintoon.
Vihdoin Hatibu vastasi, osaten hyvin mestarillisesti kumota heidän väitteensä ja vieläpä uhatakin heitä. Hän sanoi Mona Mkullalle, ettei tämä voinut saada haluamiaan tavaroita keiltään muilta kuin arabialaisilta, ja vaikka hän tappaisi viisikymmentä, tulisi pian sata tahi tuhatkin heidän sijaansa huolimatta vaaroista. Sen sijaan että he nyt tulivat ystävinä, tulisivat he silloin vihollisina, joita eivät alkuasukkaat kykenisi voittamaan.