Huomattuaan toimenpiteemme alkuasukkaat näyttivät luulevan meidän pian antautuvan, ja illalla kuulimme rumpujen ja marimbojen pärinää heidän ruvettuaan huvittelemaan. He lauloivat, tanssivat ja rummuttivat sitten melkein kahteen asti yöllä. Minua se huvitti myöskin, sillä tiesin heidän sitten nukkuvan sitä raskaammasti loppuyön. Kun vihdoin kaikki äänet olivat hiljenneet, pujahdin kentälle ja ryömin erästä heinäsuovan kokoista majaa kohden, jossa Mona Mkullan päämaja oli. Saavuttuani alkuasukasten rakentaman aidan juurelle heitin tulisoihdun sen yli majaan. Luulin olleeni ainoa linnoituksestamme poistunut, mutta huomasinkin tuon suuren majan sytyttyä palamaan, että Hatibu ja pari muuta miestä olivat pujahtaneet aitauksesta hetken kuluttua minun lähdöstäni ja sytyttäneet kolme muuta majaa.
Alkuasukasten majat paloivat iloisesti, ja näimme, miten he työskentelivät ankarasti pelastaaksensa omaisuutensa. Noin viisi minuuttia sen jälkeen kuin Hatibu ja nuo toiset miehet olivat palanneet aitaukseen, putosi tuon suuren sytyttämäni majan katto sisään ja melkein heti kuului sieltä kumea räjähdys. Varmasti oli tuo heidän meiltä anastamansa ruutitynnyri ollut sijoitettu sinne ja nyt se oli räjähtänyt. Paukauksen jälkeen ei kuulunut vähään aikaan hiiskahdustakaan, mutta pian ruvettiin siellä huutamaan entistä kovemmin, ja kuulemistamme surun ilmauksista voimme päättää, että joku kuuluisa henkilö tahi ehkä useampikin oli kuollut räjähdyksessä.
Päivän koittaessa huomasimme, etteivät ainoastaan majat olleet palaneet, vaan alkuasukasten aitaankin oli ilmestynyt suuria aukkoja. Miehet korjailivat ahkerasti niitä, ja rummuilla ilmoitettiin tapahtuma toisiin läheisyydessä sijaitseviin kyliin. Miehemme sanoivat niiden levittävän ilmoitusta Mona Mkullan kuolemasta ja kutsuvan kaikkia sotilaita kostamaan hänen puolestaan.
Hatibu sanoi meidän linnoituksemme siinä tapauksessa joutuvan pian hyökkäyksen esineeksi, sillä nyt he varmasti huomaisivat, että heidän oli tapettava meidät uhreiksi heidän kuninkaansa hengelle. Hän antoi sitten miesten valita, kumpiko heistä tuntui miellyttävämmältä, tulla mestatuksi päällikön haudalla, vai kuollako ase kädessä. "Meille ei varmastikaan esitetä mitään antautumisehtoja", sanoi Hatibu, "ja senvuoksi on minusta ainakin kunniakkaampaa kuolla taistelussa." Nyt, kun ei enää ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon, ellei pelastus yhtäkkiä ilmestyisi meille Hamees ibu Sayfin haamussa, yhtyivät kaikki yksimielisesti Hatibuun ja päättivät myydä elämänsä niin kalliista kuin suinkin.
Koska meidän nykyinen aitauksemme oli liian suuri puolustettavaksi, jos kimppuumme hyökättäisiin kaikilta suunnilta yht'aikaa, aloimme rakentaa sen sisäpuolelle pienempää, voidaksemme paeta sinne sitten kuin ahdistajamme olisivat päässeet ensimmäisen edustalle ja aiheuttaaksemme heille niin suurta haittaa kuin suinkin heidän tunkeutuessaan vanhan aitauksemme läpi. Meiltä menikin sitten koko päivä sen valmistamiseen. Yöksi jakauduimme kahteen joukkoon, että toisten vartioidessa toiset voisivat nukkua, sillä emmehän me tienneet, milloin hyökkäys tulisi tapahtumaan, vaikka aavistimmekin, että piirittäjämme saivat apujoukkoja melkein joka tunti.
Mutta yö menikin kumminkin menojaan alkuasukasten meitä ollenkaan hätyyttämättä. Tuntia jälkeen auringonnousun saimme kumminkin kokea toista, sillä neljä satamiehistä joukkoa hyökkäsi yht'aikaa kimppuumme. Niin pian kuin he tulivat ampumamatkan päähän, laukaisimme pyssymme, jotka oli ladattu sekä kuulilla että kivillä. Yhteislaukauksemme vaikutus oli mitä tehokkain pysähdyttäen hetkeksi hyökkääjät, joista toiset kääntyivät pakoon, mutta heidän päästyään metsään keihästivät heidän omat toverinsa heidät armotta. Kun jäljelle jääneet huomasivat, että heidän ainoa keinonsa säilyttää henkensä oli meidän tappaminen, hyökkäsivät he uudestaan, mutta meillä oli ollut aikaa ladata pyssymme uudelleen ja ennätimme ampua heitä toisen kerran ennen heidän saapumistaan ulommaisen aitauksemme edustalle. Silloin oli meidän pakko peräytyä uuteen linnoitukseemme.
Heidän tunkeutuessaan aitauksen läpi ammuimme heistä monta, mutta ampumavaramme alkoivat pian loppua. Olisimme kyllä vieläkin voineet vähentää heidän lukumääräänsä heittämällä keihäämme heitä vastaan, mutta silloin olisimme jääneet ilman aseitta, lukuunottamatta muutamia puukkoja ja kirveitä, käsikähmään, joka nyt varmasti oli alkava. Emme niin ollen voineet muuta kuin katsella, miten he hävittivät nuo meidän huolellisesti valmistamamme varustukset.
Vihdoin saivat he työnsä tehdyksi ja hengähtivät hetkisen ennen lopullista hyökkäystään. Asemamme oli nyt seuraava: Pienen, puunrungoista ja oksista kyhätyn, noin parikymmentä metriä leveän ympyränmuotoisen aitauksen sisäpuolella puristivat miehemme, neljäkolmatta luvultaan, pyssyjään valmiina myymään henkensä niin kalliista kuin suinkin. Aitauksen ulkopuolelle taasen oli kokoutunut noin kaksisataaviisikymmentä myöskin toivottomuuden rohkaisemaa miestä, jotka kokosivat juuri voimiaan viimeiseen hyökkäykseen. Ampumisen aikana metsän suojassa piileskelleet villit lähestyivät meitä nyt myöskin ampumavarastojemme loputtua, ja epäilemättä kiihoittaisi heidän taistelunhalunsa muutamassa minuutissa heidät niin rohkeiksi, että he syöksyisivät kimppuumme.
Nyt vallitsi hetken aikaa painostava hiljaisuus, minkä kumminkin pian alkuasukasten rummut rikkoivat. Sitten hyökkäsivät he huudahtaen raivosta kimppuumme heittäen ensin keihäänsä ja nostaen sitten kilpensä päänsä yläpuolelle suojellakseen itseään. Heidän ensimmäinen keihässateensa tappoi neljä miestämme, mutta nyt me voimme heittää ne takaisin, ja kun otetaan huomioon meidän ja vihollistemme välinen lyhyt välimatka, tappoi luullakseni jokainen meistä pari vihollista. Taistelu muuttui nyt vähitellen käsikähmäksi, sillä vastustamattomasti tunkeutuivat vihollisemme viimeiseenkin turvapaikkaamme. Vihdoin ahdistettiin meidät aitauksen keskelle, jossa me viisi, enempää ei ollut enää hengissäkään, tappelimme kuin pedot seisoen selkä selkää vasten. Syöstyäni keihään niin syvälle erään kimppuuni hyökkäävän miehen ruumiiseen, etten jaksanut kiskaista sitä irti, vetäisin kirveen vyöstäni käyttääkseni sitä viimeisenä puolustusaseenani. Tuon äsken tappamani miehen sijalle tuli heti toinen ahdistaen minua hurjasti. Onnistuin kääntämään hänen keihäänsä syrjään ja upottamaan kirveeni hänen aivoihinsa. Toverini taistelivat myöskin kuin miehet, ja pian alkoi ympärillemme muodostua oikea ruumisvalli. Olimme jo kaikki haavoittuneet, ja kaksi oli jo vaipunut polvilleen.
Luulin jo viimeisen hetkeni koittaneen, kun eräs suuri mies, viskattuaan syrjään nuo meitä hetkisen suojanneet ruumiit, kohotti keihäänsä lävistääkseen minut. Heitin häntä kirveelläni, ja onneksi osuikin sen terä miehen kasvoihin. Hän kaatui selälleen, mutta hänen paikallaan oli heti toinen. Sain kiinni uuden viholliseni keihäästä, ja nyt rupesimme tappelemaan sen omistamisesta. Tiesin, ettei eloonjäämiseni enää ollut mitenkään mahdollinen, mutta minussa oli vielä jäljellä niin paljon isiltämme perittyä sotaista henkeä, etten voinut kuolla, ennenkuin olin tappanut tämänkin miehen.