Muut näistä miehistä eivät ansaitse sen suurempaa huomiota, paitsi Tipolo, joka oli hyvin merkillinen mies. Jos hän olisi saanut elää, olisi hän nyt tuon Tipo-Tipon eli Hamed ibu Hamedin paikalla, joka nyt on kauppamaailman mahtavin edustaja Tanganjikasta Stanley-putouksiin asti Kongossa. Tipolo oli orjakauppias hänkin, ei sen kummempi, mutta hän ei ollut ikinä syypää sellaisiin julmuuksiin kuin hänen toverinsa, joiden mukana hän ei aina voinut kulkea heitä hillitsemässä. Hän itse oli hyvin rauhaarakastava, ja vaikka hän olikin rohkea kuin leijona eikä suinkaan haluton sotaan silloin, kun se oli välttämätön tahi hänelle edullinen, oli hän kumminkin aina valmis keskustelulla ratkaisemaan asiat alkuasukasten kanssa, eikä oltu milloinkaan kuultu, että hän olisi rikkonut sanansa. Monta kertaa, kun muut kauppiaat riitelivät sellaisten päälliköitten kanssa, joita hän oli luvannut auttaa, sai hän vaa'an kallistumaan alkuasukasten puolelle aseellisten miestensä avulla, elleivät kauppiaat muuten totelleet hänen sanojaan tahi määräyksiään, ja päinvastoin kuin muut Zanzibarista kotoisin olevat kauppiaat, antoi hän miehilleen helmiä ja muita tavaroita, joilla he voivat vaihtaa ruokaa, sallimatta miestensä ollenkaan elää ilmaiseksi alkuasukasten kustannuksella.
Hän istuutui nyt Hatibun, Bilalin ja minun viereeni ja sanoi vakavasti ja kohteliaasti: "Hyvää huomenta!" Oli kulunut jo niin kauan aikaa siitä kuin viimeksi olin kuullut äidinkieltäni puhuttavan, että se liikutti kovasti mieltäni ja kyyneleet virtasivat vastustamattomasti silmistäni vastatessani, vaikka puhuessani kuulosti englannin kieli vieraalta omasta suustanikin. Mutta pettymykseni oli suuri huomattuani, ettei hän ymmärtänytkään sanojani, sillä koko hänen englanninkielen taitonsa supistui noihin pariin sanaan: "Hyvää huomenta!"
Hän kysyi nyt Hatibulta viimeisistä tapahtumista. Muutamat vapauttamamme orjat olivat olleet niin uskolliset, että he olivat tuoneet hänelle sanan meidän hädänalaisesta tilastamme, jolloin hän oli vitkastelematta lähtenyt liikkeelle miehineen. Hän sanoi nyt haluavansa vahvistaa Mona Mkullan voittajan maineensa niin perinpohjaisesti, etteivät alkuasukkaat enää ikinä opittuaan tämän läksyn uskaltaisi hyökätä hänen asiamiestensä kimppuun.
Jäimme muutamiksi päiviksi entiseen leiriimme ja pahoilla mielin on minun pakko tunnustaa, että Tipolon määräykset täytettiin kirjaimellisesti. Leiriin tuotiin joka päivä suuria alkuasukasjoukkoja kuormitettuina norsunluulla ja muilla tavaroilla, jotka heidän vangitsijainsa mielestä olivat ansainneet korjaamista. Keskustelumme muuttuivat vain kuvauksiksi, miten monta kylää oli poltettu, paljonko viljelyksiä oli hävitetty ja kuinka monta miestä oli tapettu heidän puolustaessaan kotiaan, omaisuuttaan ja perheitään ryöstäjiä vastaan.
Koetin kaikin voimin taivuttaa Tipoloa määräämään, että tuollainen kosto ja hävittäminen lopetettaisiin, mutta hän sanoi luvanneensa noiden hänen mukaansa lähteneitten kauppiasten ryöstää mielinmäärin, ja saatuaan nyt tällaisen tilaisuuden, jollaista ei heillä ollut miesmuistiin ollut, niin, tuskinpa milloinkaan, eivät he helposti suostuisi lopettamaan. Sitäpaitsi, ellei hän olisi luvannut miehiensä ottaa orjia, olisi pian syntynyt levottomuuksia ja sellaisin seurauksin, että he olisivat menneet tiehensä, jolloin hänellä ei olisi ollut mitään keinoa saada kokoamansa norsunluu rannikolle.
Vähitellen onnistuin voittamaan Muinyi Herin, Habib wadi Nassurin ja kaikki muut puolelleni, paitsi Muinyi Dugumbia, joka ei ottanut rukouksiani kuuleviin korviinsakaan. Vihdoin määräsi Tipolo, ettei yhden miehen rikastumishalun vuoksi sotaa enää voitu jatkaa, ja käski kaikkia lähtemään Nyangwehen. Hän sanoi Muinyi Dugumbille, että jollei tämä käske miehiensä lopettaa ryöstämistä, hyökkää hän joukkoineen hänen kimppuunsa, jolloin Dugumbin oli pakko alistua, vaikkakin vastahakoisesti.
Hatibun, Bilalin ja minun haavani, jotka olimme saaneet tuossa toivottomassa taistelussa henkemme puolesta, eivät olleet vielä niin parantuneet, että olisimme voineet kävellä, ja senvuoksi valmistettiin meille jokaiselle paarit, joilla meitä kannettiin. En voi kuvaillakaan tuntemaani iloa ja kiitollisuutta aloittaessamme matkamme Nyangweta kohti, sillä nämä ensimmäiset askeleet rannikkoa ja omaa kansaani kohti tuntuivat niin äärettömän suloisilta. Minun on pakko väkisinkin tunnustaa, että mielipiteeni Afrikassa samoilemisesta olivat melkoisesti muuttuneet, sen jälkeen kuin veljeni Vilien kanssa olin Petrelin kannella haaveillut Livingstonen ihmeellisistä matkoista.
Tipolon kotiorjain joukossa oli muutamia, jotka ymmärsivät hienompaa keittotaitoa paremmin kuin kukaan siihen asti mustain maanosassa tapaamani henkilö, ja saadessani hyvää ruokaa, huolellista hoitoa ja uudistetun toivon asuessa rinnassani paranivat haavani niin pian, että ennenkuin olimme kulkeneet puolta matkaakaan Nyangwehen, voin joka päivä kävellä paarieni vieressä pitkän matkan. Koetin oleskella aina Tipolon läheisyydessä ja huomasin hänen aina kohtelevan alkuasukkaita lempeästi. Kulkiessamme erään kylän läpi tuli kerrankin pari vaimoa valittamaan, että muutamat etujoukkomme miehet olivat ryöstäneet heidän majastaan paljon kasviksia. Tipolo kutsui heti miehet luokseen ja pakotti heidät luovuttamaan takaisin saaliinsa. Hän otti miehiltä muutamia helmiä antaen ne naisille ja rankaisi rikollisia muutamilla äänekkäillä keppinsä lyönneillä.
Vihdoin saavuimme tuolle suurelle virralle, jonka rannalla Nyangwe on, ja hämmästyin nähdessäni niin paljon vettä kaukana merestä. Melkein koko sen puoleinen ranta, jolle saavuimme, oli matalaa, tulvan aikana veden alla olevaa alankoa, mutta toisella, oikealla puolella, oli se jyrkkä ja kallioinen ja noin parikymmentä jalkaa korkea.
Virran vasemmalla rannalla aivan veden läheisyydessä oli kyliä, joissa ei sadeaikana asuta, mutta jotka nyt olivat Wagenya-nimisen heimon hallussa. Ne näyttivät kaikki valmistavan mitä erilaisimpia ruukkuja savesta, jota saatiin tulvaveden muodostamista nyt kuivuneista kuopista. Metsässä, jonka kautta olimme juuri äsken kulkeneet, oli kumminkin ollut miehiä kanoottien kovertamispuuhissa paksuista puista.