Ihmissyöjäin vankina: Seikkailuja Afrikan aarniometsissä

by Verney Lovett Cameron

Saavuttuamme virran rannalle hieman Nyangwen yläpuolella vuokrasi Tipolo alkuasukkailta muutamia kanootteja, joihin hän vakituisine seuralaisineen sekä Hatibu, Bilal ja minä astuimme, ja pitkin virtaa, jonka vauhti oli noin viisi solmunväliä tunnissa, saavuimme Nyangwehen noin kello yhdeksän aikaan aamulla, erottuamme maitse kulkijoista noin kuuden aikana. Joessa oli paljon saaria. Suuremmille rakennetuissa kylissä asuvat heimot olivat elämäntavoiltaan ja näöltään aivan erilaiset kuin vasemmalla rannalla asuvat wagenyalaiset. Lukemattomilla hiekkamatalikoilla oli hirmuinen määrä sorsia ja muita lintuja, ja vedessä uiskenteli paljon kaloja, virtahepoja ja krokotiilejä. Sivuutimme kulkiessamme monta saarien ja mantereen välillä kalastelevaa kanoottia. Sitä mukaa eneni sitten niitten lukumäärä, kuta lähemmäksi pääsimme Nyangweta, jonka sinne päin matkustavien ihmisten lukumäärästä päättäen täytyi olla suuri kaupunki.

Koettaessani saada selville tovereiltani, miksi ihmiset sinne tänään niin suurin joukoin riensivät, vastasivat he vain: "Apinapäivä!" Nähtyäni nuo apinat, jotka olivat esittäneet pääosaa silloin kun Hatibu minut löysi, hämmästyin kovasti kuullessani heidän sanansa. Mitä he tarkoittivatkaan tuolla sanallaan: "Apinapäivä?" Aiottiinko noita suuria apinoita metsästää nyt oikein miehissä, ja siinäkö tarkoituksessa kaikki nämä ihmiset matkustivat sinne? Kanoottien lukumäärä eneni vain enenemistään ja kun eräs mäen rinne suurine olkikattoisine majoineen tuli näkyviin, sanottiin minulle, että se oli Nyangwe. Päästyämme lähemmäksi huomasin maihinnousupaikan ympärillä satoja tyhjiä kanootteja.

Pujottauduimme niiden välitse. Näin, että noissa sinne samaan aikaan saapuneissa toisissa kanooteissa oli paljon myytäväksi tuotua tavaraa, jota naiset kantoivat suurissa koreissa selässään. Kantamisen helpottamiseksi oli korista vedetty leveähkö nauha heidän otsansa ympäri aivan samoin kuin olin nähnyt kalastajain vaimojen Englannissa kantavan kalakoppiaan.

Saavuttuamme majojen luo huomasin niiden läheisyydessä suuren torin, joka oli täynnä myyjiä ja ostajia. Tipolon sanottua minulle viitattuaan ensin ihmisiin: "Ymmärrätkö nyt?" käsitin, että he äsken puhuessaan apinoista olivat tarkoittaneetkin markkinoita.

Sinne oli kokoutunut vähintäin parituhatta eri heimoihin kuuluvaa ihmistä, jotka elivät näillä ja muilla markkinoilla sulassa sovussa, vaikka he muuten olivatkin sodassa keskenään. Wagenyalaiset olivat tuoneet kaupaksi saviteoksiaan vaihtaen niitä joko kuivattuun tahi tuoreeseen kalaan. Siat, munat, linnut, ryynit, maapähkinät, banaanit, palmuöljy ja vuohet vaihtoivat alituisesti omistajia, ja arabialaiset kauppiaat voivat muutamilla helmillä tahi soljilla ostaa tarpeeksi elintarpeita suurille miesjoukoilleen. Melu ja sekamelska oli sanoin kuvaamaton. Ostajat ja myyjät olivat tunkeutuneet niin lähelle toisiaan, että kulkeminen paikasta paikkaan oli melkein mahdotonta, vaikka siellä selvästi kyllä olisi ollut niin paljon tilaa, että he olisivat voineet hajautua laajemmalle alalle tekemään kauppojaan mukavammasti, sen sijaan että he nyt takertumalla toisiinsa rikkoivat paljon tavaroitaan.

Kun olimme tunkeutuneet tuon ihmismeren läpi, saavuimme erään suuren majan suurelle kuistille, jonka lattia oli noin pari jalkaa korkeammalla maasta. Heittäydyttyämme sinne levitetyille matoille ja pieluksille kokoutui ympärillemme pian suuri joukko kauppiaita miehineen kuulemaan uutisia. Hatibun ja Bilalin vaimot tervehtivät miehiään äänekkäin riemunilmauksin. Tapettujen toveriemme vaimot ilmaisivat sen sijaan surunsa hyvin äänekkäästi, sirottaen tuhkaa hiuksiinsa ja kulkien talosta taloon itkien ja lyöden käsiään tahdikkaasti yhteen.

Kuullessaan kerrottavan Tipolon onnistuneesta matkasta paukuttivat miehet käsiään, ja saatuaan tietää, miten urhoollisesti Hatibu, Bilal ja eurooppalainen olivat taistelleet, mykistyivät he kummastuksesta. Kun meitä oli verrattu leijoniin, norsuihin, krokodiileihin ja puhveleihin, ruvettiin ihmettelemään, miten minä, valkoinen mies, olin voinut kulkea näin kauas meren rannikolta, jonka olemassaolosta ja paikasta näillä tänne kokoutuneilla ihmisillä oli vain hämärät aavistukset. He hämmästyivät kuullessaan minun viettäneen vuosia washenzien luona, joiksi Zanzibarin kauppiaat nimittävät kaikkia Keski-Afrikan pakanakansoja, joutumatta tapetuksi ja syödyksi. Heidän kummastuksensa muuttui kumminkin rajattomaksi kuullessaan minun päässeen pakoon kääpiöiltä, joiden myrkytettyjen nuolien kotelon olin säilyttänyt, sillä, sanoivat he, nuo kääpiöt ovat todellakin pahoja miehiä ja äkäisiä kuin paholaiset.

Niin pian kuin meidän uutisvarastomme oli loppunut, rupesi Tipolo kyselemään, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Heti tuli hänen luokseen pari sinne iltaa ennen meidän tuloamme saapunutta miestä ilmoittamaan, että hänen veljensä, Hamed ibu Sayf, saapuu Nyangwehen muutaman päivän kuluttua Ujijista, josta hän oli lähtenyt hakemaan Tipolon sinne jättämiä tavaroita. Miehet sanoivat myöskin, että Ujijin ja Unyanyemben välinen tie, jota watutalaiset olivat pitäneet suljettuna jonkun aikaa, oli jälleen avattu liikenteelle. Kun Tipolo oli kuullut nämä asiat, sanoi hän heti veljensä tultua varustavansa karavaanin viemään koottua norsunluuta rannikolle. Hän ilmoitti minulle, että saisin lähteä sen mukana, ja sanoi antavansa sen päällikkyyden Hatibulle. Tunnustukseksi Hatibun ja Bilalin osoittamasta urhoollisuudesta vapautti hän heidät nyt kokonaan lahjoittaen Hatibulle kaksitoista orjaa ja kuusi torahammasta ja Bilalille kahdeksan orjaa ja neljä hammasta.

Järjestellessämme näitä asioita loppuivat markkinatkin. Hetken kuluttua ei voitu huomata mistään muusta kuin poljetusta maasta ja roskien paljoudesta, miten paljon ihmisiä siellä vielä äsken oli ollut. Menin jyrkälle rantatörmälle katselemaan, miten kanootit hajautuivat kaikkiin suuntiin.

Tipolon talosta luovutettiin nyt minulle mukava huone asunnoksi. Sain uusia vaatteita, sokeroitua kahvia ja vehnäjauhoista leivottua leipää, kaikki ylellisyyksiä, joita ei ollut tullut osakseni pitkiin aikoihin. Vaikka tiesinkin, että minulla oli pitkä, tarmoa kysyvä ja ehkä hyvinkin vaarallinen matka kestettävänä vielä päästäkseni rannikolle, ei minulla ollut minkäänlaisia pahoja aavistuksia. Paneutuessani nukkumaan sinä iltana kiitin Jumalaa sydämeni pohjasta, että hän oli suojellut minua kaikissa vaaroissa, joihin olin joutunut samoillessani Afrikaan, tunnustaen Tipolon ja Hatibun ystävällisyyden ja tämän lopulliseen turvapaikkaankin pääsemisen hänen ansiokseen.