Ihmissyöjäin vankina: Seikkailuja Afrikan aarniometsissä

by Verney Lovett Cameron

XXI.

LÄHTÖ RANNIKOLLE.

Tipolo ja hänen läheisimmät ystävänsä kohtelivat minua hyvin ystävällisesti; mutta monet vähäpätöisemmät kauppiaat, jotka olisivatkin paremmin sopineet ryöväreiksi ja joita Tipolon määräämät rajoitukset heidän suhtautumisestaan alkuasukkaihin ärsyttivät, eivät olleet ollenkaan suosiollisia minulle. He sanoivat suoraan, että oli hulluutta sallia englantilaisen, joka oli saanut selville kaikki heidän toimensa Keski-Afrikassa, poistua maasta, koska hän varmasti on kertova päälliköilleen heidän orjakaupastaan, johon jo "beni harit", kuten he meriupseerejamme nimittivät, sekautuivat kauppiaitten kuljettaessa orjia Zanzibarista Muncullaan ja Muscatiin. Tipolo vastasi heille, että täällä pakanain keskuudessa oli kaikkien sivistyneitten henkilöitten autettava toisiaan, ja velvoittivathan heitä sitäpaitsi vieraanvaraisuuden lait, arabialaisen rodun perimätavat ja Muhametin, jota Jumala siunatkoon, opetukset auttamaan minua niin paljon kuin suinkin vaatimatta mitään korvausta ja pelkäämättä seurauksia.

Vaikka Tipolo olikin niin ystävällinen minulle, ikävöin kumminkin päivää, jolloin saisin poistua Nyangwesta. Hänen läheisyydessään ei minua uskallettu loukata, mutta muutoin eivät muutamat ilkeät kauppiaat häikäilleet nimittämästä minua nazarealaiseksi, peikoksi ja saastaiseksi, ja olisivat epäilemättä kohdelleet minua oikein kovakouraisesti, elleivät he olisi pelänneet Tipoloa. Huomasin hyvin pian, että nuo henkilöt kohtelivat pahasti muitakin. Omia orjiaan kohtelivat he mitä julmimmin, aivan eri tavalla kuin Tipolo palvelijoitaan. Kumminkin on minun pakko huomauttaa, että vaikka nuo viimeisellä matkalla vangitut orjat saivatkin kylläkseen syödä, olivat heidän asuntonsa kurjat, ja niissäkin saivat he oleskella yhteensidottuina, kymmen- tai viisitoistamiehisissä kimpuissa, jotteivät karkaisi.

Eräänä iltana juodessani kahvia Tipolon kuistilla hänen ja Hatibun kanssa, jolle hän juuri oli antanut ohjeita tulevaa matkaamme varten rannikolle, uskalsin ruveta puhumaan hänelle orjuudesta, joka kuljetti nuo surkuteltavat olennot kauas pois heidän kansansa ja omaistensa luota. Mutta suureksi ilokseni huomasinkin hänen suhtautuvan asiaan rauhallisesti. Hän näytti vain ajattelevan, että kaikilla englantilaisilla oli nurinkurinen käsitys orjuudesta, jota hän sanoi aina olleen ja tulevankin olemaan, lisäten, että Davidilla ja hänen pojallaan Salomolla ja profeetta Jobillakin oli ollut orjia, joiden kauppaa hän sanoi Koraaninkin suosivan. Vastasin siihen, ettei Koraani varmastikaan käskenyt ruveta sotimaan orjien hankkimiseksi. Myönsin, ettei hän puheista päättäen ollut ikinä lähettänytkään miehiä vasiten tuollaiselle matkalle, kuten Muinyi Dugumbi ja muut kauppiaat, mutta sanoin hänen sittenkin menettelevän väärin pitäessään noin suurta miesjoukkoa kahleissa.

Hän sanoi, ettei Muinyi Dugumbin ja hänen laistensa miesten teot oikeastaan liikuttaneet häntä ollenkaan, vaikka hän usein käyttikin vaikutusvaltaansa estääksensä heitä hyökkäämästä alkuasukasten kimppuun syyttä ja pelottaaksensa heidät kohtelemaan vankejaan ystävällisesti. Hänen ja kaikkien muidenkin todellisten arabialaisten talouteen kuuluvia orjia kohdeltiin kuin muitakin perheen jäseniä, joten heillä ei ollut mitään valittamista. "Heidän olonsa ovat päinvastoin", sanoi hän, "paremmat kuin vapaitten miesten, ja he voivat aina, jos he vain sellaista toivovat, päästä vapaiksi. Noita ottamiani vankia en voi kohdella yhtä hyvin, mutta sille en oikeastaan mahda mitään. Minulla on täällä suuret määrät suurella vaivalla ja uhrauksilla koottua norsunluuta, jolla ei ole täällä mitään arvoa. Ansaitakseni sillä on minun kuljetettava se rannikolle myytäväksi, mutta miten, siinäpä se juuri kysymys onkin. Jos lähetän omat mieheni, nuo Zanzibarista tänne kuljettamani ja wanyamwesiläiseni viemään sitä, jään tänne aivan turvattomaksi; enkä voi palkata täältä kantajiakaan, sillä he eivät suostu lähtemään niin kauaksi. Orjain ruokkiminen maksaa kyllä enemmän kuin vapaitten miesten, joita käytämme kantajina Unyanyembestä Kilwaan ja Bogamoyoon antaen heille palkan lisäksi vielä ruoankin, mutta rannikolle mennessämme on meidän käytettävä orjia, vaikka emme haluaisikaan, sillä useinkin on se hyvin vastuksellista. Kun kymmenestä yhteenkahlehditusta orjasta yksikin pysähtyy, niin silloin pysähtyvät kaikki. Kymmenen orjaa ei voi kantaa niin paljon kuin viisi vapaasti kulkevaa miestä. Jos vain voisin kuljettaa norsunluuni orjitta, olisin iloinen, sillä silloin saisin sen nopeasti ja pienemmin kustannuksin rannikolle. Vapaa mies haluaa päästä matkansa päähän niin nopeasti kuin suinkin saadakseen palkkansa, mutta orjalle on toinen päivä samanlainen kuin toinenkin, eikä hän ollenkaan välitä matkan joutumisesta. Ei, jos vain voisin saada tarpeeksi kantajia kuljettamaan norsunluutani, en milloinkaan käyttäisi orjia! Ja sitäpaitsi, ellemme ostaisi noita pakanain sodassa vangitsemia ihmisiä orjiksemme, niin millaisen kohtalon uhriksi he joutuisivatkaan? Heidät tapettaisiin ja syötäisiin, joten orjuus siinäkin tapauksessa on heidän pelastuksensa."

En osannut vastata mitään, mutta hän ei saanut minua muuttamaan vakaumustani, että kaikki orjuus on anteeksiantamatonta vääryyttä. Vihani sitä kohtaan kasvoi päivittäin suuremmaksi nähdessäni, miten noita viimeisissä taisteluissa saatuja vankeja kohdeltiin, vaikka niiden olot olivatkin kymmentä kertaa paremmat kuin noiden toisten kauppiasten käsiin joutuneitten. Minulla ei ollut kumminkaan paljon aikaa väitellä Tipolon kanssa tuosta asiasta, sillä hänen veljensä saavuttua työskenteli hän aamusta iltaan kauppamatkueitten järjestämisessä sisämaahan ja norsunluun lähettämisessä rannikolle.

Olin iloinen tietäessäni, että Hatibu, tuo ensimmäinen arabialainen tuttavani, oli tuleva karavaanimme päälliköksi ja Bilal sen apulaisjohtajaksi, sillä heidän seurassaan tiesin saavani olla turvassa. Jos vain joku toinen mies, joka ei pitänyt suorasta puheestani orjuutta vastaan, olisi saanut johtajan toimen, ei hän olisi kohdellut minua niin ystävällisesti kuin Hatibu, jonka kanssa olin solminut hyvin lämpimän ystävyysliiton, semminkin noiden yhdessä kokemiemme vaarojen jälkeen. Tunsin, että paitsi Jumalalle olin hänellekin suuressa kiitollisuuden velassa elämästäni ja tästä suunnitelmasta päästä omien kansalaisteni luo ja lopulta omaan maahani.

Valmistuksemme eivät olleet hyvinkään suuret. Paitsi Hatibuta, Bilalia ja heidän vaimojaan, määräsi Tipolo parikymmentä zanzibarilaista ja kolmekymmentä wanyamwesilaista mukaamme. Sata kantamusta norsunluuta sälytettiin yhtä monen orjan selkään ja viisikymmentä muuta orjaa otettiin mukaan siltä varalta, että jotkut noista muista kaatuisivat, myytäisiin tahi joutuisivat hukkaan matkan varrella. Siihen asti saivat he kantaa vartijainsa tavaroita ja pieniä helmi- ja solkilaatikoita, joiden sisällöllä oli määrä ostaa ruokaa. Muinyi Dugambi ja muut kauppiaat käyttivät tilaisuutta hyväkseen lähettääkseen rannikolle orjia ja norsunluuta, määräten omien tavaroittensa ja orjiensa vartijoiksi muutamia omia miehiään.

Ennen poistumistamme Nyangwesta käski Tipolo minun kertoa Zanzibarissa olevalle Englannin konsulille, että hän oli tehnyt kaikki voitavansa puolestani. Hän sanoi, että hänen siellä oleva asiamiehensä antaa minulle varoja kotimatkaani varten. Hänen ystävällisyytensä liikutti minua niin, etten ymmärtänyt, miten oikein kiittäisin tuota ystävällistä ja hyväsydämistä miestä. Velvollisuuteni on esittää hänet sellaiseksi kuin hän todellisuudessa oli ja pahoitella, että sellainen mies melkein pakotettiin tuohon häpeälliseen orjakauppiaan ammattiin.