Kun jälleen toinnuin, oli yö. Makasin vuoderähjällä; huoneen perällä tuikuttavan lyhdyn valossa näin toisia samanlaisia vuoteita omani kummallakin puolella pitkässä rivissä. Ymmärsin, että minut oli tuotu sairaalaan.
Olin jonkun hetken valveilla, ajattelematta, tuntematta mitään, — nauttien vain siitä mielihyvästä, että sain olla vuoteessa. Toisina aikoina tämä sairaala- ja vankilavuode olisi varmaankin saanut minut värähtämään inhon ja säälin tunteesta; mutta enhän ollut enää entinen ihminen. Hurstit olivat harmaat ja karkeat pidellä, peite ohut ja reikäinen; oljet tuntuivat patjoista; viisi siitä! Jäseneni voivat nyt mielensä mukaan liikkua näiden karheiden hurstien välissä; tämän peitteen alla, niin ohut kuin se olikin, tunsin vähitellen pääseväni siitä totunnaisesta hirvittävästä kylmästä, joka luissani ja ytimissäni oli asunut. — Vaivuin jälleen uneen.
Ankara melu herätti minut. Päivä jo valkeni. Melu tuli ulkoa. Vuoteeni oli ikkunan vieressä, nousin istumaan, katsomaan mitä tapahtui.
Ikkuna oli Bicêtren suureen pihaan. Piha oli täynnä väkeä. Kahdella sotamiesketjulla oli täysi työ pitää avoinna kapeata kujaa pihan yli. Tämän kaksinkertaisen sotilasrivin läpi kulki kiviä vasten kolisten hitaasti viidet rattaat, täyteen ahdettuina miehiä; ne olivat lähtöä tekeviä vankeja.
Rattaat olivat avoimet. Jokainen kahlekunta kulki omissa rattaissaan. Vangit istuivat selitysten kummallakin sivulaidalla; heitä eroitti yhteinen kahletanko, joka ulottui rattaitten päästä päähän ja jonka toisella päällä seisova, pyssyniekka vartija piti jalkaansa. Raudat kalisivat, ja jokaisesta rattaitten saamasta sysäyksestä vankien päät nytkähtivät ja heidän riippuvat jalkansa heilahtelivat.
Hieno ja terävä sade jääti ilman ja valui heidän polvilleen, hamppukaatioilleen, jotka harmaista olivat muuttuneet mustiksi. Heidän pitkät partansa ja lyhyet tukkansa noruivat vettä, heidän kasvonsa sinersivät, he värisivät vilusta, ja hampaat löivät loukkua raivosta ja kylmästä. Eikä liikuntamahdollisuutta. Kun ihminen kerran on niitattu siihen inhottavaan, mitä sanotaan kahleketjuksi, on hän vain osa siitä, ja se liikkuu kuin yksi ihminen. Äly katoo, kaleerityö sen tuomitsee kuolemaan; ja ihmisellä itsellään on tarpeita ja ruokahalua enää vain määrättyinä hetkinä. Näin he siis alottivat 25-päiväisen matkansa, liikkumattomina, useimmat puolialastomina, paljain päin ja riippuvin jaloin, istuen samoilla rattailla, samoissa vaatteissa sekä heinäkuun paahtavassa helteessä että marraskuun jäätävissä sateissa. Voisi luulla, että ihmiset tahtovat pyövelintoimessaan tuoda taivaan puolitiehen.
Ympärillä kahisevan joukon ja rattaissa istujain välillä näytti syntyneen jonkinlainen hirvittävä vuoropuhelu; herjauksia yhtäältä, kerskuntaa toisaalta, sadatuksia kummaltakin puolelta; mutta kun johtaja oli antanut merkin, näin ruoskaniskuja putoilevan rattaisiin umpimähkään, hartioihin ja päihin, ja kaikki palautui siihen ulkonaiseen rauhaan, jota sanotaan järjestykseksi. Mutta silmät hehkuivat kostoa, ja noiden kurjien nyrkit painuivat syvälle polviin.
Nuo viidet rattaat, joita ratsupoliisit ja jalankulkevat vartijat saattoivat, katosivat peräkkäin Bicêtren korkeaan porttiholviin; kuudennet seurasivat viimeisinä, täpösen täynnä sikin sokin kattiloita, nahkasäkkejä ja varakahleita. Jotkut vartijat, jotka olivat viivähtäneet vankilan ruokatarjoilussa, juoksivat jälessä, ehättääkseen joukkoonsa. Väki hajaantui. Koko näytelmä hävisi kuin näköharha. Ilman kaikuna kuului enää heikosti pyörien raskasta ratinaa ja hevosten kavionkopsetta Fontainebleaun kivetyltä kadulta, ruoskan läimähdyksiä, kahleitten kalinaa ja roskaväen ulvontaa sen toivottaessa kirousta kaleerivankien matkalle.
Sellaista on heille alku!
Mitä minulle sanoikaan asianajaja? Ah, niin, sata kertaa mieluummin kuolema, mieluummin mestauslava kuin pakkotyö, mieluummin tyhjyys kuin helvetti; parempi ojentaa kaula giljotiinin kirveelle kuin iestangon kaularaudalle. Kaleerit, laupias taivas!