15.
Onnettomuudeksi en ollut sairas. Seuraavana päivänä minun piti lähteä sairaalasta. Vankikoppi otti minut jälleen huostaansa.
Sairas! Todella, olen nuori, terve ja vahva. Veri virtaa vapaana suonissani; kaikki elimeni tottelevat kaikkia päähänpistojani; ruumiini ja henkeni ovat tukevat, luodut pitkään elämään. Niin, kaikki tuo on totta, ja silti minulla on tauti, kuolemansairaus, ihmiskäsin luotu loppukausi.
Vasta sairaalasta päästyäni olen keksinyt sen ajatuksen, että minun olisi pitänyt tekeytyä hulluksi; ehkä olisin siten voinut pelastautua, jos olisin sillä perusteella saanut viipyä siellä. Vankilan lääkärit ja sairaanhoitajattaret tuntuivat ottavan osaa kohtalooni. Kuolla niin nuorena, ja sellaisella tavalla! Saattoi miltei arvella, että he säälisivät minua, niin huolekkaina he puuhailivat vuoteeni ympärillä. Mitä vielä, — uteliaisuutta! Ja edelleen, nuo parantavat ihmiset kirvoittavat kyllä kuumeesta, mutta eivät kuolemantuomiosta. Ja silti kävisi sekin heille helpoksi! Ovi vain unohtuisi auki, — mitä haittaa heille siitä koituisi?
Nyt ei ole enää mitään mahdollisuutta! Valitukseni hylätään, sillä kaikki on käynyt säännönmukaisesti, todistajat ovat hyvin todistaneet, asianajajat ovat hyvin ajaneet asiansa, tuomarit ovat hyvin tuominneet. En usko siis siihen, ellei… Ei, hulluutta! — ei toivoa! Vetoaminen on kuin kuilun yli jännitetty nuora, josta roikkuu ja jonka joka hetki kuulee katkeilevan, kunnes se rasahtaa aivan poikki. Se on kuin giljotiinin kirves putoisi kuusi viikkoa.
Entä jos saisin armahduksen? — Armahduksen? Kuka sen antaisi? ja miksi? ja kuinka? Mahdotonta on minun saada armahdusta! Tarvitaan esimerkki, kuten sanotaan!
Kolme astetta on minulla vain vielä astuttavana: Bicêtre, Conciergerie,
Grève.
16.
Niinä vähinä hetkinä, jotka vietin sairaalassa, olin istunut ikkunan ääressä päivänpaisteessa — aurinko oli jälleen tullut esille — tai olin ainakin saanut aurinkoa niin paljon kuin rautaristikot sallivat.
Istuin siinä raskas ja kuumeinen pääni käsien varassa, joilla nyt oli enemmän taakkaa kuin mitä jaksoivat kestää, kyynärpäät polvia vasten, jalat tuolini puolapuiden nojassa, sillä väsymys oli minut koukistanut ja saanut lysähtämään kumaraan ikäänkuin luita ei enää olisi ollut jäsenissäni eikä lihaksia rungossani.