Vankilan tympeä tuoksu ahdisti minua enemmän kuin koskaan, korvissani soi yhä vielä kaleerivankien kahleitten kalina, tunsin ääretöntä kylläännystä koko Bicêtreen. Minusta tuntui, että hyvän Jumalan olisi pitänyt sääliä minua ja lähettää minulle edes joku pikkulintu laulamaan tuonne vastapäätä, katonharjalle.

En tiedä, hyvä Jumalako vai pahahenkikö minua kuuli; mutta miltei samassa hetkessä kuulin ikkunani alta äänen, — en linnunääntä, vaan paljon kauniimpaa: puhtaan, raikkaan, viisitoistiaan nuoren tytön sametinpehmeän äänen. Kohotin ähmissäni päätäni, kuuntelin himoiten laulua, jota hän lauloi. Siinä oli pitkäveteinen sävel, se oli kuin surullista ja valittavaa kuherrusta; mutta sanoja eroittaessani oli pettymykseni kovin katkera. Tämän murteellisen, hirveän valitusvirren puolittain ymmärrettävä, puolittain kätketty sisällys, — rosvon taistelu vartijan kanssa, varas, jonka hän yllättää vaimonsa parissa, kauhea ilmoitus: "olen surmannut ihmisen ja olen nyt vangittu, olen saanut korkkipuun hikoilemaan ja olen joutunut oljille"; vaimo, joka anomuksineen juoksee Versaillesiin ja Majesteetti, joka närkästyy ja uhkaa antaa syyllisen karkeloida tanssin paikalla, missä ei ole parkettilattiaa; ja kaiken tuon laulaa suloisin ja ihanin ääni, mikä koskaan on ihmiskorvaa tuudittaen hivellyt!… Olin jähmettynyt, hyytynyt, nujerrettu. Oli ällöttävää kuulla tuollaisten kammosanojen lähtevän lämpimästä ja raikkaasta suusta. Se oli kuin etanan näljää ruusun teriöllä.

En kykene ilmaisemaan mitä tunsin; minua yhtaikaa sekä haavoitti että hyväili. Luolien ja vankilan murre, tuo vertatihkuva ja räikeä kieli, tuo ruma mongerrus nuoren tytön ääneen yhtyneenä, lapsenäänen siro muutanta naisen ääneksi! oi, noita muodottomia ja rumasti valikoituja sanoja, poljentoja, liverryksiä, helmeilyjä!

Ah, vankila on sentään kirottu paikka! Se on kuin myrkky, joka kaikki pilaa. Kaikki siinä lakastuu, yksinpä viisitoista-vuotiaan tytön laulu. Näette siellä linnun, sillä on lokaa siivillä; poimitte sieltä kauniin kukan, hengitätte sitä: se löyhkää.

17.

Oh, jos pääsisin vapaaksi, kuinka juoksisinkaan halki kenttien!

Ei, ei saisi juosta, se huomattaisiin ja epäluulot heräisivät. Päinvastoin, pitäisi kulkea verkalleen, pää pystyssä, laulellen. Pitäisi koettaa saada ylleen vanha punaraitainen sininen pusero. Se tekee tuntemattomaksi. Kaikki lähitienoon vihanneskaupustelijat käyttävät sellaista.

Tiedän Arcueilin lähellä metsäkaistaleen erään suon laidassa, jonne koulua käydessäni saavuin joka torstai tovereineni kalastelemaan sammakoita. Sinne kätkeytyisin iltaan saakka.

Kun yö ehtisi, lähtisin jälleen matkaan. Menisin Vincennesiin. En sinne, sillä virta olisi esteenä. Menisinkin Arpajoniin — olisi parasta kulkea Saint-Germainin ulkolaitaa ja saapua Havreen ja sieltä laivalla kanaalin yli Englantiin. — Taas tyhmyyksiä! Saavun Longjumeauhon. Poliisi kulkee vartiovuorollaan; hän kysyy passiani. Olen hukassa!

Ah, minua kurjaa uneksijaa, murra siis ensin se kolme jalkaa paksu muuri, joka sinua pitää vankina! Kuolema! Kuolema!