Tuo kelpo vartija, säälinhymyineen, hyväilevine sanoineen, mairittelevine ja vakoilevine katseineen, suurine ja leveine käsineen, — hänhän on lihaksitullut vankila, ihmiseksi muuttunut Bicêtre. Kaikki on ympärilläni tyrmää; kaikissa muodoissa näen vankilaa, ihmispiirteissä, ristikkojen ja salpojen hahmoissa. Tämä seinä on kivivankilaa, tuo ovi on puuvankilaa, nuo vartijat ovat liha- ja luuvankilaa. Vankila on eräänlainen hirveä olento, täydellinen, kokonainen, puoleksi rakennus, puoleksi ihminen. Olen sen saalis; se minut peittää, se minut kietoo kaikkiin poimuihinsa. Se sulkee minut graniittiseiniensä sisään, se telkee minut rautasalpojensa taakse, se kaitsee minua vartijasilmineen.
Ah, minua kurjaa! mitä minusta tulee? Mitä minulle tehdään?
21.
Nyt olen tyyni. Kaikki on lopussa, täydelleen lopussa. Olen päässyt siitä kauheasta tuskasta, johon päällikön käynti minut saattoi. Sillä, sen tunnustan, minä toivoin vielä. Nyt, jumalan kiitos, en toivo enää.
Seuraavaa on tapahtunut:
Kun kello löi puoli seitsemän — ei, se oli neljännestä vailla seitsemän — avautui koppini ovi. Sisään astui valkohapsinen, ruskeavaippainen vanhus. Hän aukaisi vaippansa. Näin kauhtanan, papinkauluksen. Tulija oli pappi.
Tämä pappi ei ollut vankilansaarnaaja. Se ennusti pahaa.
Hän istahti minua vastapäätä ystävällisesti hymyillen; sitten hän taivutti päätään ja kohotti katseensa taivaaseen, — kopin holvikattoon. Ymmärsin.
— Poikani, — hän sanoi minulle, — oletko valmistunut?
Vastasin hänelle heikolla äänellä: