Conciergerie.
Minut on siirretty, kuten asiakirjat sanovat.
Mutta matkasta tuskin maksaa vaivaa kertoa.
Kello oli puoli kahdeksan, kun oikeudenpalvelija uudelleen ilmestyi koppini yksinäisyyteen. — Odotan herraa, — hän sanoi minulle. Oi, oli muitakin odottamassa minua!
Nousin, astuin askelen, minusta tuntui etten voisi astua toista, niin oli pääni raskas, jalkani heikot. Toinnuin sentään pian ja sain kyllin lujan ryhdin. Kopista lähtiessäni loin sinne viimeisen silmäyksen. Rakastin sitä, koppiani. Sitten jätin sen autioksi ja avoimeksi; sellainen tyhjyys antaa kopille merkillisen tunnun.
Kauvan aikaa ei se silti sellaisena pysy. — Vielä tänä iltana sinne odotetaan erästä, — sanoivat minulle ovenvartijat, — erästä kuolemaantuomittua, jonka juttua oikeus juuri tällä hetkellä kiireen kaupalla käsittelee.
Käytävän päässä meihin yhtyi vankilansaarnaaja. Hän oli juuri syönyt aamiaisensa.
Vankilarakennuksen ulko-ovella puristi päällikkö hartaana kättäni ja uskoi kuljetukseni neljälle sotilaalle.
Sairaalan oven ohi kuljettaessa muuan kuoleva ikäloppu vanhus huusi minulle: — Näkemiin!
Olimme pihalla. Hengitin syvään, se vaikutti virkistävästi.