Emme kulkeneet pitkää aikaa ulkoilmassa. Ajoneuvot, joiden eteen oli valjastettu postihevosia, olivat pysähtyneet etupihaan; ne olivat samat vaunut, joissa minut oli tänne tuotukin. Pitkähköt umpirattaat, jotka kaksi pystysuoraa, tiheätä, ikäänkuin kudottua rautaristikkoa jakoi kahteen osastoon. Kumpaankin osastoon oli oma ovi, toiseen edestä, toiseen takaa. Kaikki oli niin ränstynyttä, mustaa, pölyistä, että siihen verrattaessa köyhien ruumisrattaat olivat kuin vihkiäisvaunut.
Ennenkuin kätkeydyin tähän kahdella pyörällä liikkuvaan hautaan, loin vielä kerran katseen pihaan, sellaisen epätoivoisen katseen, että siitä jo olisi pitänyt muurienkin luhistua. Piha, puita kasvava pieni aukio, oli tungokseen asti katselijoita täynnä, vieläkin enemmän nyt kuin kaleerivankien lähtiessä. Nyt jo joukkoa!
Kuten kahleketjun tehdessä lähtöä, vihmoi nytkin oikein syyskauden sadetta; hienoa, jäätävää tihkusadetta putoaa vielä nytkin tätä kirjoittaessani, ja sitä valuu varmaankin koko vuorokauden, senkin jälkeen kun minua ei enää ole.
Kujat olivat tulvillaan, piha täynnä lokaa ja vettä. Nautin nähdessäni tuon joukon polkevan rapakossa.
Oikeudenpalvelija ja poliisi nousivat etuosastoon; pappi, minä ja toinen poliisi toiseen. Neljä ratsupoliisia vaunujen ympärillä. Ajajaa lukuunottamatta kaiken kaikkiaan siis kahdeksan miestä yhtä varten.
Vaunuihin astuessani kuulin erään harmaasilmäisen eukon sanovan: —
Katselen mieluummin tuota kuin kahlejoukkoa.
Ymmärsin. Minä esitin näytelmää, jonka helpommin sai tuta yhdellä silmänavauksella, näki nopeammin. Se on myöskin kauniimpaa ja mukavampaa. Ei tarvitse jakaa voimia. On vain yksi ihminen, ja tässä ainoassa ihmisessä on yhtä paljon kurjuutta kuin kaikissa pakkotyövangeissa yhteensä. Se ei liioin hajoita, se on kuin väkevöityä hyvin makeata konjakkia.
Vaunut lähtivät liikkeelle. Avara porttiholvi kumisi raskaasti niiden vyöryessä sen kautta kadulle, ja Bicêtren jykevät portit sulkeutuivat niiden jälkeen. Olin mykkä kuin horroksiin vaipunut ihminen, joka ei voi liikahdella, ei huutaa, ja joka vain odottaa, että hänet kuopattaisiin. Kuulin hämärästi kuin nikotuksina postihevosten kaulakellojen kilkahdukset, rautavannepyörien kolinan katukivillä, vaunukopan rasahtelun raiteelta toiselle siirryttäessä, vaunuja ympäröivien ratsupoliisien sointuvan laukan, ajurin ruoskanviuhinan. Minusta tuntui kuin myrsky olisi minua kiidättänyt.
Vastapäisen seinän ristikkoaukosta osui katseeni koneellisesti Bicêtren porttikamanan kookkaaseen otsakirjoitukseen: Vanhojen koti.
"Kas", tuumin itsekseni, "onko tuolla sellaisiakin, jotka vanhenevat".