Ja kuten unen rajamailla usein, niin minäkin haudoin mielessäni tuota ajatusta tuskan herkistämän henkeni aistein. Äkkiä ajoneuvot joutuivat valtakadun puistokujalle ja luukku-näköala vaihtui toiseksi. Notre-Damen tornit joutuivat nyt sen puitteisiin, siintävinä ja Pariisin kaduilta nousevan tomun hämärtäminä. Samalla muuttui henkenikin näköala toiseksi. Olin kone kuten vaunutkin. Bicêtre-ajatusta seurasi Notre-Damen-torni-ajatus. — "Ne jotka ovat siinä tornissa, missä liehuu sotalippu, näkevät hyvin", sanoin itsekseni tylsästi hymyillen.
Luulen että juuri sillä hetkellä pappi alkoi minulle puhella. Kärsivällisenä annoin hänen pakinoida. Korvissani humisi yhä vielä pyörien ratina, hevosten laukka, ruoskan mäjellykset. Papin sanat olivat uutta melua lisää.
Kuuntelin ääneti tuota yksitoikkoista sanatulvaa, joka uuvutti ajatuksiani kuin suihkukaivon loiskina ja kulki ohitseni aina erilaisena ja silti aina samana kuin kadunlaitaiset monipolviset jalavat; silloin etuosastossa vastassani istuvan sotilaan lyhyet ja kuivakiskoiset sanat tulivat avukseni.
— Kuulkaapa, herra apotti, — hän virkkoi miltei hilpeästi, — mitä uutta tiedätte?
Näin puhuessaan hän kääntyi pappiin päin.
Sielunpaimen, joka oli taukoamatta puhunut minulle ja jonka vaunujen räminä oli tehnyt kuuroksi, ei vastannut.
— Kah, kah, — jatkoi sotilas korottaen ääntänsä, voittaakseen pyörien kolinan; — helkkarin vaunut!
Pirulliset, tosiaankin!
Hän lisäsi:
— Tie on kuoppaista, ei kuule mitään. Mitä tahdoinkaan sanoa? Tehkääpä mielikseni ja sanokaa, herra apotti, mitä halusin tietää? — Ah, tiedättekö Pariisin viimeisen suuren uutisen?