Samassa hänen nuuskarasiansa kosketti rautaristikkoa, joka meidät erotti. Vaunujen keikahdus sai sen kolahtamaan liian lujasti sitä vasten, ja avattu nuuskarasia putosi poliisin jalkoihin.
— Lemmon ristikko! — ärähti sotilas.
Hän kääntyi puhuttelemaan minua.
— Kas niin, eikö olekin minulla huono onni? Kaikki nuuskani on maassa.
— Minä kadotan enemmän kuin te, — vastasin hänelle hymyillen.
Hän kumartui keräämään nuuskaansa, mutisten hampaittensa raosta:
— Enemmän kuin minä! Helppoa on niin sanoa. Pariisiin asti täytyy olla nuuskatta! Se on kamalaa!
Sielunpaimen lausui hänelle jonkun lohdunsanan, enkä tiedä, olinko hajamielinen, mutta minusta tuntui, että sanat olivat jatkona siihen varoituspuheeseen, jonka alun olin kuullut. Vähitellen papin ja sotilaan välinen keskustelu vilkastui; annoin heidän puhella omissa oloissaan, ja minä aloin ajatella omia asioitani.
Tullin ohi mentäessä olin yhä ajatuksissani, mutta Pariisi oli minusta tällä kerralla tavallista hälisevämpi.
Pikkutullin kohdalla pysähdyttiin hetkeksi. Kaupunginpalvelijat tarkastivat vaunut. Jos kuormani olisi ollut joku teuraaksi vietävä lammas tai nauta, olisi heille pitänyt viskata kukkarollinen rahaa; mutta ihmispäällä ei ole taksaa. Pääsimme lähtemään.