Ovi lienee avattu, mies työnnetty sisään, ja ovi jälleen suljettu aivan minun huomaamattani. Tulisipa kuolemakin samalla tavalla!
Tarkastelimme toisiamme hetken tutkivasti; mies ja minä, hän yhä nauraa hohottaen kuin ruisrääkkä, minä ähmissäni ja miltei peljäten.
— Kuka olette? — kysyin vihdoin.
— Typerä kysymys! — hän vastasi. — Keropää.
— Keropää! Mitä se on?
Kysymykseni vain lisäsi hänen iloisuuttaan.
— Se merkitsee, — sai hän naurunsa lomassa sanoneeksi, — että teuras-Kalle hypittelee yliopistoani kuuden viikon perästä niinkuin sinun hakopölkkysi kuuden tunnin perästä. — Haha! Taidatpa jo ymmärtää.
Kalpenin todella, ja hiukset nousivat pystyyn päässäni. Siinä oli toinen kuolemaantuomittu, tämän päivän kuolemaantuomittu, — mies, jota perillisenäni odotettiin Bicêtreen.
Hän jatkoi:
— Mikäs auttaa! Tarinani on tällainen. Olen kunnon vekkulin poika; vahinko, että solmuseppä eräänä päivänä vaivautui sitaisemaan hänen kauluksensa. Siihen aikaanhan hirsipuu hallitsi Jumalan armosta. Kuusivuotiaana olin isätön, äiditön. Suvisin kluhjailin maantien pölyssä kerjäten ropoja ohikiitävistä postivaunuista. Talvisin talsin avojaloin katukivillä puhallellen aivan punaisiin sormiini. Paljaat sääreni vilahtelivat housujen halkeimista. Yhdeksänvuotiaana aloin turvautua näppieni työhön. Silloin tällöin tyhjensin jonkun takinlokeron, löysin itselleni päällystakin, kymmenvuotiaana olin näppäri. Sitte jatkoin opiskelua; seitsemäntoista vanhana olin jo koko voro. Perkkasin myymälän, sorvasin avaimen. Minut siepattiin. Minulla oli jo ikää, ja minut lähetettiin soutamaan "pikku laivastoon". Kaleerityö on ankaraa; nukkua laudalla, juoda silkkaa vettä, syödä mustaa leipää, laahata kintussaan punnusta tyhjän päiten, — ruoskan iskuja ja auringonpistoksia. Pääkin vielä kerittiin, ja minulla kun oli niin kaunis, ruskea tukka! No, olkoon!… Aikani kului umpeen, — viisitoista vuotta, pääseehän sellaisestakin! Olin kolmenkymmenenkahden vanha, kun eräänä kauniina aamuna minulle pistettiin kouraan matkapassi ja kuusikymmentäkuusi frangia, jotka olin saanut kootuksi viisitoistavuotisen kaleerivankeuteni aikana pungastaessani kuusitoista tuntia päivittäin, kolmekymmentä päivää kuukausittain ja kaksitoista kuukautta vuosittain. Samapa tuo, tahdoin silti olla kunniallinen ihminen noine frangeineni, ja rääsyjeni alla oli totisesti kauniimpia tunteita kuin monen papinkasukan alla. Mutta se olikin lemmon passi! Se oli keltainen, ja siihen oli kirjoitettu: vapautettu rangaistusvanki. Se piti näyttää kaikkialla, missä liikuin, ja esittää joka kahdeksas päivä sen kylän vanhimmalle, jossa majailin. Kaunis suosituskirje! Kaleerivanki! Herätin pelkoa, pikkulapset puikkivat pakoon tieltäni, ja ovet paiskattiin kiinni nenäni edestä. Ei kukaan tahtonut antaa minulle työtä. Söin kuusikymmentäkuusi frangiani. Ja senkin jälkeen piti elää. Tarjosin kelpo käteni työhön, minut torjuttiin. Tarjouduin viidentoista, kymmenen, viiden soun päiväpalkalle. Turhaan. Mitä tehdä? Eräänä päivänä minun oli nälkä. Heitin silmäyksen torikaupustelijan rattaisiin; nappasin leivän; kaupustelija nappasi minut; en saanut syödä sitä leipää, ja minut lähetettiin elinkautiseksi kaleereihin, kolme tulikirjainta olkapäässäni — näytän ne sinulle, jos haluat. — Sitä sanotaan uusiintuneeksi rikokseksi. Olin siis jälleen pakkohevosen selässä. Minut vietiin taas Touloniin, tällä kerralla vihantalakkien mukana. Nyt täytyi karata. Sitä varten oli tarvis puhkoa vain kolmet muurit, katkaista vain kahdet kahleet, ja minulla oli naula. Karkasin. Ammuttiin hätälaukaus, sillä meilläkin on kuten Rooman kardinaaleilla punainen puku ja lähtiessämme ammutaan kanuunalla. He ampuivat varpusille. Nyt ei enää keltaista passia, mutta ei rahaakaan. Tapasin tovereita, jotka niinikään olivat palvelleet aikansa tai katkoneet ohjaksensa. Heidän päänsä kehoitti minua liittymään heikäläisiin, kujilla tehtiin suursiivousta. Myönnyin, ja näin rupesin murhaamaan elääkseni. Ryöstettiin milloin diligenssi, milloin postivaunut, milloin ratsastava teuraskaupustelija. Rahat riistettiin, hevoset ja rattaat saivat mennä menojaan, mies kuopattiin puun alle ja huolellisesti varottiin, etteivät jalat pistäneet mullasta esiin, ja kummulla tanssittiin, jottei maa näyttäisi vastikään pöyhityltä. Näin vanhenin, pensaikoissa yöpyen, tähtikirkkaan taivaan alla nukkuen, puulta puulle hiipien, mutta ainakin vapaana ja omissa oloissani. Kaikella on loppunsa, tällä kuten muullakin. Nauhaherrat hyökkäsivät eräänä yönä kimppuumme. Kaverini pelastuivat; mutta minä, vanhimpana, jouduin noiden kaluunalakkisten kissojen kynsiin. Minut tuotiin tänne. Olin jo kulkenut yhtä lukuunottamatta kaikki portaitten astuinlaudat. Minuun nähden oli yhtäkaikkista, olinko varastanut nenäliinan vai surmannut ihmisen; minua syytettiin yhäti uusiintuneesta rikoksesta. Nyt oli enää kuljettava vain hakotukin kautta. Juttuni käsiteltiin lyhyeen. Saakeli, aloinkin jo vanheta, eikä elämisestä ollut enää mihinkään. Isäni oli nainut lesken, ja minä vetäydyn rauhaan Katumuskallion luostariin. — Siinä kaikki, toveri.