Olin kuunnellut mykkänä. Hän räjähti entistä äänekkäämpään nauruun ja ojensi minulle kätensä. Peräydyin kauhistuen loitomma.
— Ystäväiseni, — sanoi hän minulle, — et ole kunnon veikon näköinen. Älä jänistele ikilähdön edessä. Onhan tosin hetkeksi ikävää noustessa herjalavolle, mutta pian se käy! Tahtoisin olla siellä näyttämässä sinulle, kuinka häränpylly tehdään. Tuhat tulimaista! Olen halukas jättämään valittamatta, jos minut typistetään tänään yhdessä sinun kanssasi. Sama pappi saa hoitaa meitä molempia; minusta on samantekevää, joudunko sinun perilliseksesi. Huomaat kai jo, että olen reilu poika. Hei — sano, tahdotko olla ystävyksin?
Hän läheni jälleen askelen.
— Herra, — vastasin hänelle työntäen hänet luotani, — kiitän teitä.
Vastaukseni sai uudet naurunremahdukset.
— Ahaa, herraseni, teitissä on markiisia! markiisia!
Keskeytin hänet.
— Ystäväni, tarvitsen aikaa valmistuakseni; jättäkää minut.
Ääneni vakavuus sai hänet äkkiä miettiväksi. Hän ravisti harmaata, miltei kaljua päätänsä; sitten hän raappi kynsillään karvaista rintaansa, joka paistoi hänen avoimen paitansa alta, ja virkkoi hammasten raosta mutisten:
— Ymmärrän; sielunhöyläystä, totisesti!…