Panin liekehtivän kynttilänsydämen hänen leukansa alle. Silloin hän avasi toisen silmänsä raolleen, tyhjän, kaihisen, kammottavan, mitään näkemättömän.
Otin kynttilän pois ja sanoin:
— Ah! vihdoinkin! Vastaatko, akka? Kuka olet?
Silmä sulkeutui kuin itsestään.
— Pahus vieköön, tämä on jo liikaa, — toiset huudahtivat. — Vielä kerran kynttilä, kerran vielä! Hänen täytyy puhua.
Panin kynttilän jälleen eukon leuan alle. Silloin hän avasi hitaasti molemmat silmänsä, katsoi meitä kutakin, sitten hän kumartui äkkiä, puhalsi kynttilän sammuksiin jäätävällä henkäisyllään. Samassa tunsin pimeässä kolmen terävän hampaan pureutuvan käteeni. Heräsin, vavisten ja uiden kylmässä hiessä.
Kunnon sielunpaimen oli vuoteeni vieressä ja luki rukouksia.
— Olenko nukkunut kauankin? — kysyin häneltä.
— Poikani, — hän vastasi, — olet nukkunut tunnin. Lapsesi on tuotu tänne. Hän on viereisessä huoneessa, hän odottaa sinua. En tahtonut sinua herättää.
— Oh! — huudahdin, — tyttäreni! Tuotakoon tyttäreni tänne heti!