Herra! On kohta kulunut vuosi siitä kun hän viimeksi minut näki, tuo lapsi-rukka. Hän on unohtanut minut, kasvonpiirteeni, puheeni, ääneni; ja kukapa minua enää tuntisikaan partoineni, näine vaatteineni, kalvakkoine kasvoineni? Mitä! Joko petti sekin toive, jossa tähän asti olin elänyt? Mitä! en ole enää isä! Olen tuomittu kuolemaan kuulematta koskaan enää tuota ainoata sanaa, tuota lapsen lausumaa sanaa, niin hellää kuin vain ihmiskieli voi lausua: isä!
Ja sittenkin, kuulla tuo sana tästä suusta, vielä yhden kerran, yhden ainoan kerran, siinä kaikki mitä pyydän niistä neljästäkymmenestä vuodesta, jotka minulta riistetään.
— Kuulehan, Marie, — sanoin hänelle yhdistäen hänen kätösensä omiini, — etkö tunne minua?
Hän katseli minua kauniilla silmillään ja vastasi:
— Ah! en!
— Katsele tarkoin, — jatkoin. — Kuinka, etkö todellakaan tiedä, kuka olen?
— Kyllä, — hän sanoi, — Eräs herra.
Kas niin! Rakastaa maailmassa vain yhtä olentoa, rakastaa häntä kaikesta sydämestään, saada hänet sitten eteensä, hän näkee teidät, katselee teitä, puhelee ja vastailee teille eikä silti tunne teitä! Te tahdotte kuulla lohdunsanoja vain häneltä, ja kuitenkin hän on ainoa, joka ei tiedä, että vain häntä te kaipaatte, koska kohta kuolette!
— Marie, — alotin taas, — onko sinulla isää?
— On, herra, — sanoi lapsi.