— Poikani, lähtekäämme, — hän sanoi.
Palvelijat tarttuivat minuun kainaloista. Nousin, lähdin. Askeleeni olivat pehmeät ja notkahtelevat ikäänkuin kummassakin jalassani olisi ollut kahdet polvitaipeet.
Samassa tuokiossa ulko-oven molemmat puoliskot avautuivat. Huumaava melu, kylmä ilma ja päivänvalo tunkeutui siihen hämärään, jossa olin. Synkän kopin pohjasta asti näin äkkiä kaikki yhdellä kertaa, — tihkusateen läpi ne tuhannet kirkuvat päät, jotka olivat sulloutuneet palatsin suurille ulkoportaille; oikealla, kynnyksen tasalla, oli rivi ratsupoliiseja, joista matala oviaukko salli minun nähdä vain etummaisten jalat ja rinnat; suoraan edessä oli sotilasosasto; vasemmalla oli taampana rattaat, joita vasten oli nojallaan jyrkät tikapuut. Inhottava taulu, jota mainiosti kehystivät vankilan oven pihtipielet.
Tätä hirvittävää hetkeä varten olin koonnut kaiken rohkeuteni. Astuin kolme askelta ja seisoin vankilan kynnyksellä.
— Tuolla hän on, kas tuolla! — huusi joukko. — Hän lähtee!
Vihdoinkin!
Ja minua lähinnä seisovat paukuttivat käsiään. Rakastetulle kuninkaallekaan ei valmisteta sellaista juhlaa.
Ne olivat tavalliset rattaat, niiden edessä oli hevosluuska, ja ajajalla oli punaisenkirjava pusero, jollaisia Bicêtren tienoon vihanneskaupustelijat käyttävät.
Roteva kolnikolkka-hattuniekka nousi ensimäisenä.
— Hyvää päivää, herra Simson! — huusivat ristikoista riippuvat lapset.
Palvelija seurasi häntä.