— Kuolemaan tuomittu! — sanoi joukko; ja minua poisvietäessä koko kansanjoukko syöksähti kintereilläni ulos, talon luhistumisessa syntyvän ryskeen lailla. Minä kuljin kummastuneena, mykkänä. Minussa oli puhjennut vallankumous. Kuolemantuomioon asti olin tuntenut hengittäväni, värähteleväni, eläväni samassa ympäristössä, missä muutkin ihmiset. Nyt olin selvästi huomaavinani maailman ja itseni välissä muurin. Ei mikään näyttänyt minusta enää samalta kuin ennen. Nuo isot valoisat ikkunat, kaunis aurinko, puhdas taivas, ihana kukka, kaikki olivat nyt valjuja ja kalpeita aivan kuin käärinliina. Noissa miehissä, noissa naisissa ja lapsissa, jotka tunkeilivat tielläni, olin näkevinäni haamujen piirteitä.
Portaitten alipäässä minua odottivat mustuneet ja likaiset ristikkovaunut. Niihin noustessani katsahdin sattumoisin ympärilleni. — Kuolemaan tuomittu! — huusivat ohikulkijat kiiruhtaen rattaitten ääreen. Siitä sumupilvestä, joka oli laskeutunut kaikkien ulkoseikkojen ja minun välilleni, eroitin kaksi nuorta tyttöä, jotka tarkkasivat minua ahnein katsein. — "Kas niin", nuorempi heistä virkkoi käsiään taputtaen, "se tapahtuu kuuden viikon perästä!"
3.
Kuolemaantuomittu!
No, miksipä ei? Ihmiset, muistan joskus lukeneeni eräästä kirjasta, jossa ei mitään muuta hyvää ollutkaan, ihmiset ovat kaikki tuomitut kuolemaan eripitkien lykkäysten jälkeen. Mitä erikoista siis on minun asemani?
Kuinka monta pitkään elämään valmistunutta ihmistä onkaan kuollut siitä hetkestä lähtien, jolloin minulle tuomio lausuttiin! Kuinka moni sellainen, joka nuorena, vapaana, terveenä laski voivansa nähdä tuona määrättynä päivänä pääni putoavan Grève-torilla, onkaan ennättänyt ennen minua hautaan painua! Kuinka monet niistä, jotka nyt liikkuvat ja elävät raittiissa ulkoilmassa, kulkevat ja käyvät mielinmäärin, ehtinevätkään kuolla ennen minua!
Ja onko elämällä minulle edes mitään kaivattavaa tarjottavana? Totisesti, vankikopin synkkä päivä ja musta leipä, annos laihaa lientä, joka ammennetaan vankien liemisaavista, — minulle, joka kasvatukseltani olen hienostunut, minulle äyskitään, minua ovat kaikenkarvaiset vartijat, päällysmiehet rääkkäämässä, en saa nähdä ainoatakaan ihmistä, joka minua pitäisi puhuttelun arvoisena ja jolle minä uskoutuisin, alituisesti täytyy vapista sekä siitä mitä olen tehnyt että mitä minulle tehdään: kas siinä miltei kaikki ne hyvät osat, jotka pyöveli voi minulta riistää.
Ah! ja sittenkin se on hirveätä!
4.
Mustat vaunut toivat minut tänne, tähän inhoittavaan Bicêtreen.