Kaukaa katsellen on tässä rakennuksessa näkevinään jotakin majesteetillista. Se kohottaikse taivaanrannalta matalahkon kunnaan kiireeltä, ja etäälle se näyttää merkkejä vanhasta loistostaan, kuninkaallisen linnan ilmeitä. Mutta palatsia lähestyessänne huomaatte sen muuttuvan hökkeliksi. Ränstyneet päädyt loukkaavat silmää. Jotakin köyhtynyttä ja rapistunutta on näissä kuninkaallisissa julkisivuissa; luulisi pitaalin sen muureja jäytävän. Ei ruutuja, ei laseja ikkunoissa; mutta kyllä tukevat rautaristikot, joiden takaa siellä täällä häämöttää jonkun kaleerivangin tai mielipuolen riutunut muoto.

Sellaiselta näyttää elämä läheltä.

5.

Tuskin olin paikalle saapunut, kun rautakourat jo ottivat minut huostaansa. Entisiä monin verroin tarkemmat varokeinot; ei enää veistä eikä haarukkaa aterioidessani; pakkopaita, jonkinlainen purjekankainen säkki, sitoi käteni; oltiin vastuussa hengestäni. Saatoin vielä vedota ylimpään oikeuteen. Tähän rasittavaan ratkaisuun voi mennä kuusi tai seitsemän viikkoa, ja oli tärkeätä pitää minut sillaikaa terveenä ja ehjänä Grève-toria varten.

Ensimäisinä päivinä minua kohdeltiin niin lempeästi, että se vallan kauhistutti. Vanginvartijan kohteliaisuudet tuovat mieleen mestauslavan. Onneksi tottumus parin päivän perästä voitti; minut työnnettiin toisten vankien joukkoon, yhteiseen eläimelliseen maailmaan, eikä ollut enää niitä huomaavaisuuden tottumattomia merkkejä, jotka saivat pyövelin alati väikkymään silmieni edessä. Eikä se ollut ainoa helpoitus. Nuoruuteni, alistuvaisuuteni, vankilansaarnaajan huolenpito ja ennen kaikkea ne muutamat vartijalle lausumani latinalaiset sanat, joita hän ei ymmärtänyt, soivat minulle viikottaisen kävelyhetken toisten pidätettyjen kanssa ja saivat häviämään pakkopaidan, johon olin ollut halpautua. Monien epäilyksien jälkeen minulle tuotiin myöskin mustetta, paperia, kyniä ja yölamppu.

Sunnuntaisin messun jälkeen minut päästetään välitunniksi vankilan pihamaalle. Siellä minä pakisen toisten vankien kanssa: se maksaa vaivan. Ne kurjat ovat hyvänsävyistä väkeä. He kertovat minulle vaiheensa, ne ovat peloittavia juttuja, mutta tiedän, että he kerskuvat. He opettavat minua puhumaan omaa murrettaan, huiskimaan renskaa, kuten he sanovat. Se on murretta, joka on ympätty yleiskieleen, jonkinlainen kamala kasvannainen, pahka. Joskus siinä on merkillistä tarmoa, hirvittävää värikkyyttä: on höystettä saralla (verta tiellä), naida leski (riippua hirsipuussa), hirttonuora on ikäänkuin jokaisen hirtetyn leski. Varkaan päällä on kaksi nimeä: yliopisto, silloin kun se miettii, hautoo, suunnittelee rikosta, hakotukki, kun pyöveli sen katkaisee, Toisinaan oikeata viisunsepittäjän henkeä: pajukasimiri (lumppuäijän keruukori), valemaakari (kieli) ja niin edespäin joka hetki outoja, salakähmäisiä, rumia, sorahtelevia sanoja, mistä lienevät tulleetkin: kirves Kalle (pyöveli), ratti (kuolema), herjalavo (mestauslava). Puhuttiin ojakonnista ja hämähäkeistä. Kun sitä kieltä kuuli puhuttavan, oli kuin koskettaisi jotakin likaista ja tomuttunutta esinettä, kuin jotakin ryysyläjää pudisteltaisiin kuulijan edessä.

Nämä ihmiset ainakin säälivät minua, ne ovatkin ainoat. Vartijat, ovenkaitsijat, avaintenhoitajat — en tahdo niitä heiltä — haastelevat ja nauravat, puhuvat minusta, minulle, kuin jostakin asiasta.

6.

Olen tuuminut itsekseni:

— Koska minä voin kirjoittaa, miksen sitä tee? Mutta mitä kirjoittaa? Vangittuna neljän alastoman ja kylmän kiviseinän sisään, tuntematta itseäni liikkeissäni vapaaksi, saamatta katseelleni näköalaa, ainoana, päivittäin koneellisesti toistuvana vaihteluna seurata sen neliömäisen valohäivän hidasta kulkua, jonka oveni kurkistusaukko heittää vastapäätä olevalle synkälle seinälle, ja kuten vastikään sanoin, aina yksin yhden ainoan ajatuksen, rikoksen ja rangaistuksen, murhan ja kuoleman ajatuksen toverina! onko minulla siis mitään sanottavaa, minulla, jolla ei enää ole mitään tehtävää tässä maailmassa? Ja löydänkö näivettyneistä ja tyhjistä aivoistani mitään sellaista, joka maksaa vaivan kirjoittaa paperille?