Miksikä ei? Vaikkapa kaikki ympärilläni onkin yksitoikkoista, väritöntä, eikö minussa itsessäni riehu myrsky, taistelu, tragedia? Eikö se päähänpisto, joka minut on vallannut, eikö se joka tunti, joka hetki esiinny minulle uudessa muodossa, yhä vain entistä inhoittavampana, entistä verisempänä, mitä lähemmä loppu saapuu? Miksen yrittäisi itse itselleni kuvailla kaikkea sitä väkivaltaista ja tuntematonta, jota hyljätyssä asemassani olen saanut kokea? Aineisto ainakin on runsas; ja niin lyhyt kuin elämäni lieneekin, on niissä tuskissa, kauhuissa ja kidutuksissa, jotka sen täyttävät nykyhetkestä viimeiseen, kyllin ainesta kynän kulua ja musteen kuivua. — Sitäpaitsi, ainoa keino näitä tuskia vähimmin tuntea on niitä tarkastella, ja niiden kuvailu tuottaa minulle vaihtelua.
Ja ehkäpä kirjoitukseni ei ole aivan hyödytönkään. Eiköhän kertomus tunti tunnilta, hetki hetkeltä, kidutus kidutukselta kokemistani kärsimyksistä, — jos minulla näet on voimaa viedä sitä siihen hetkeen saakka, jolloin ruumiillisesti olen kykenemätön sitä jatkamaan, — eiköhän tämä pakosta kyllä keskeneräinen, mutta silti mahdollisimman täydellinen kertomus mielialoistani, eiköhän se itsessään sisällä suurta ja syvää opetusta? Eikö tässä kuolemaa tekevän ajatuksen synnyttämässä asiakirjassa, tässä yhä lisääntyvien tuskien kehityskulussa, tässä kuolemaantuomitun henkisen ruumiinavauksen todistuskappaleessa, eikö siinä ole useitakin opetuksia niille, jotka tuomitsevat kuolemaan? Ehkä sen lukeminen saa heidät vähemmän kevyin käsin asiaan tarttumaan, kun jälleen on kysymyksessä heittää ajatteleva pää, ihmispää, siihen, mitä he sanovat oikeuden vaakakupiksi? Ehkeivät nuo kurjat ole koskaan miettineet sitä hidasta kidutuksien sarjaa, joka sisältyy kuolemantuomion rivakkaan päätökseen? Ovatko he koskaan edes pysähtyneet siihen kärkevään ajatukseen, että heidän mestauttamassaan ihmisessä on henki; henki, joka on luottanut elämään, henki, joka ei millään lailla ole sopeutunut kuolemaan? Eivät. He näkevät tässä kaikessa vain kolmiomaisen kirveen kohtisuoran välähdyksen ja varmaankin ajattelevat, ettei kuolemaantuomitulla ole mitään ennen eikä jälkeen.
Nämä lehdet avaavat heidän silmänsä. Jonakuna päivänä julkaistuina ne saavat heidän henkensä muutamiksi hetkiksi pysähtymään ymmärtämään näitä hengen kärsimyksiä, jollaisia he eivät luule olevankaan, He ovat voitonriemuisia voidessaan surmata, tuottamatta miltei minkäänlaista ruumiillista tuskaa. Kas! siitäkö vain olisi kysymys! Mitä onkaan ruumiin kipu siveellisen kivun rinnalla! Kauhistuen vielä säälitettäneen: sellaisiako ovatkin lait! Koittaa päivä, ja ehkäpä nämä muistelmat, erään kurjan ihmisen viimeiset tunnustukset silloin ovat joksikin avuksi…
Ellei kuolemani jälkeen tuuli pääse näillä paperinpalasilla pihamaalla leikkimään ja niitä rapakkoon kastelemaan, tai elleivät ne joudu sateeseen likoamaan, vanginvartijan särkyneen ikkunan ristikkoon liimattuina.
7.
Että se, mitä kirjoitin, voi tuoda hyötyä toisille, — että tämä pysähdyttäisi tuomarin, joka on valmis tuomitsemaan, — että tämä pelastaisi onnettomia viattomia tai rikollisia siitä sieluntuskasta, johon minut on tuomittu, miksi sitä soisin? mitä varten? mitä sillä on väliä? Kun minun kaulani on katkaistu, mitä minua silloin enää liikuttaa, jos toisiltakin pää leikataan? Olenko siis todellakin voinut ajatella tällaisia hullutuksia? Syöstä kumoon mestauslava noustuani ensin sille! kysynpä, mitä minä siitä kostun.
Mitä! Aurinko, kevät, kukkien kattamat kentät, aamuin heräävät linnut, pilvet, puut, luonto, vapaus, elämä, ne eivät ole enää minua varten!
Ah! Minuthan pitäisikin pelastaa! — Onko aivan varmaa, ettei se käy päinsä,— että huomenna täytyy kuolla, ehkä jo tänään, onko niin? Oi, Jumala! hirveä ajatus on päänsä murskaaminen kopin seinään!
8.
Laskekaamme, kuinka paljon on vielä aikaa: