DONA LUCREZIA. Kuka sitten?
GENNARO. Äitini.
DONA LUCREZIA. Äitisi? äitisi, oo, Gennaro! Sinä rakastat paljon äitiäsi, eikö totta?
GENNARO. Enkä minä kuitenkaan koskaan ole häntä nähnyt. Se on varmaankin teistä hyvin kummallista, eikö niin? Kuulkaa, en tiedä miksi, mutta minun tekee mieleni uskoa teille jotain; tekee mieleni ilmaista teille salaisuus, jota en vielä ole ilmaissut kenellekään, en edes aseveljelleni, en edes Maffio Orsinille. On omituista paljastaa itsensä näin, kenelle tahansa, mutta minusta tuntuu kuin ette olisikaan minulle kuka tahansa. — Olen sotilas, joka ei tunne perhettään. Minä kasvoin Kalabriassa erään kalastajan luona, jota luulin isäkseni. Täyttäessäni kuusitoista vuotta tuo kalastaja ilmoitti minulle, ett'ei hän ollutkaan isäni. Vähän aikaa sen jälkeen tuli muuan herra, ja asesti minut ritariksi ja meni pois avaamatta kypäriään. Taas vähän aikaa sen jälkeen tuli mustiin puettu mies ja antoi minulle kirjeen. Avasin sen. Äitini minulle kirjoitti, äitini, jota en tuntenut, äitini, jota haaveilin hyväksi, helläksi, suloiseksi, kauniiksi niinkuin te, äitini, jota ihailin ja jumaloin koko sielustani ja sydämmestäni. Tuo kirje ilmaisi minulle, yhtäkään nimeä mainitsematta, että olin aatelinen ja suurta sukua, ja äitini oli kovin onneton. Äiti parka!
DONA LUCREZIA. Sinä hyvä Gennaro!
GENNARO. Siitä päivästä alkaen rupesin minä seikkailijaksi; koska jo olin jotakin syntymäni kautta, niin tahdoin tulla joksikin myöskin miekkani kautta. Olen harhaillut halki Italian. Mutta kunkin kuukauden ensimmäisenä päivänä, missä silloin ollenkin, saapuu luokseni sama lähetti. Hän antaa minulle kirjeen äidiltäni, saa vastaukseni ja menee, eikä hän sano minulle mitään enkä minä sano hänelle mitään, sillä hän on kuuro ja mykkä.
DONA LUCREZIA. Et siis tiedä mitään perheestäsi?
GENNARO. Tiedän, että minulla on äiti, että hän on onneton, ja että minä antaisin elämäni tässä maailmassa saadakseni nähdä hänen itkevän ja elämäni toisessa maailmassa saadakseni nähdä hänen hymyilevän. Siinä kaikki, mitä tiedän.
DONA LUCREZIA. Mitä teet noilla kirjeillä?
GENNARO. Ne ovat minulla kaikki täällä sydämmelläni. Me sotilaat, me panemme rintamme usein alttiiksi vihollisen miekan iskuille. Äidin kirjeet ovat hyvä haarniska.