GENNARO ottaen toisen maljan ja ojentaen sen herttuattaren täytettäväksi. Kahdenkymmenen vuoden.
DON ALPHONSO hiljaa herttuattarelle, joka koettaa ottaa hopeaisen pullon. Kultapullosta. (Lucrezia ottaa vavisten kultapullon.) Kai olette rakastunutkin?
GENNARO. Kukapa ei olisi hiukan rakastunutkin, monsignore.
DON ALPHONSO. Tiedättekö, herttuatar, että olisi ollut julmaa riistää elämä tältä nuorelta mieheltä, elämä, rakkaus, Italian ihana aurinko, riistää häneltä hänen kaksikymmenvuotinen kauneutensa, hänen loistava sotilasammattinsa, olisi todellakin ollut julmaa riistää häneltä juhlat, naamiohuvit, iloiset Venetsian karnevaalit, joissa niin monta aviomiestä petetään, ja kauniit naiset, joita tämä nuori mies voi rakastaa ja jotka mahtavat häntä rakastaa, eikö totta, signora? — Kaatakaahan toki viiniä kapteenille. (Hiljaa.) Jos viivyttelette, niin kutsun Rustighellon.
Lucrezia kaataa Gennaron maljaan sanaakaan sanomatta.
GENNARO. Kiitän teitä monsignore, että sallitte minun elää äitiparkaani varten.
DONA LUCREZIA hiljaa. Oh! Kauheata!
DON ALPHONSO juoden. Maljanne, terveydeksenne, kapteeni Gennaro, toivotan teille pitkää ikää.
GENNARO. Antakoon jumala samaa teillekin, monsignore.
Juo