GENNARO. On.
DONA LUCREZIA. Herttua luulee sinut kuolleeksi. On helppo salata häneltä sinun pakosi. Odota! Ota tämä pullo ja pidä se aina kanssasi. Tätä nykyä on joka ateriassa myrkkyä. Sinä, varsinkin sinä olet aina vaarassa. Ja nyt, lähde pian. (Näyttäen hänelle salaoven, jota raottaa.) Astu alas näitä rappuja. Se vie erääseen pihaan Negronin palatsissa. Sitä tietä on sinun helppo pujahtaa tiehesi. Elä odota huomiseen aamuun, elä odota auringon laskuun, elä viivy yhtä ainoata tuntia, elä odota puoltakaan tuntia! Jätä Ferrara heti paikalla, niinkuin olisi se Sodoma, joka palaa, eläkä katsahda taaksesi! Hyvästi! — Odota vielä hetkinen. Minulla on vielä viimeinen sana sinulle sanottavana, oma rakas Gennaro.
GENNARO. Puhukaa, herttuatar!
DONA LUCREZIA. Sanon sinulle tällä hetkellä ikuiset jäähyväiset, Gennaro. En saa sinua enää koskaan nähdä, en saa toivoa sinua enää edes sattumalta tapaavani. Se oli ainoa onni, joka minulla vielä oli maailmassa jälellä. Mutta se voisi saattaa sinun henkesi vaaraan, Gennaro. Olemme siis ijäksi päiväksi tässä maailmassa erotetut, niin, ja minä olen liiankin varma siitä, että tulemme olemaan erotetut tulevassakin. Gennaro, etkö tahtoisi sanoa minulle jotain hellää sanaa, ennenkun me näin eroamme ikuiseksi?
GENNARO luoden alas silmänsä. Herttuatar…
DONA LUCREZIA. Olen pelastanut sinun henkesi, olenhan.
GENNARO. Te sanotte niin. Kaikki tämä on niin hämärää. En tiedä, mitä ajatella. Kuulkaa, herttuatar, minä voin antaa teille anteeksi kaikki, yhtä vain en voi.
DONA LUCREZIA. Mitä?
GENNARO. Vannokaa kaiken sen kautta, mikä on teille rakasta, minun pääni kautta, koska minua rakastatte, minun sieluni ikuisen pelastuksen kautta, vannokaa minulle, ett'ei teidän rikoksillanne ole mitään osaa minun äitini onnettomuuksiin!
DONA LUCREZIA. En voi valehdella teille, Gennaro. En voi sitä vannoa.