Oi Stefan — Stefan Naumovitsch, mikset vaella nyt kanssani puistossa, mikset istu vierelläni tuolla penkillä, nojaten päätäsi minun päähäni ja poskeasi minun poskeeni — se olisi kuninkaallista ihanuutta, eikä tämä kurja purppura, jonka hankin itselleni!
Ei mistään hinnasta olisi Draga nyt tahtonut mennä sänkykamariinsa.
Hän värisi ajatellessaan sitä yksinäisyyttä, joka häntä siellä odotti.
Siksi kulki hän syvemmälle puistoon ja tuli paikalle, jossa ei ollut koskaan ennen ollut.
Taivas täynnä tähtiä levisi hänen yläpuolella, ja kuu saattoi häntä tiellä.
Äkkiä hän pysähtyi…
Avonaisella paikalla, korkeiden puiden ympäröimänä, näki hän kaksi sotamiestä, jotka olivat hautaa kaivamassa. Salaman nopeudella vetäytyi Draga puiden taakse.
Siellä hän kumminkin seisahtui, ja paksun puunrungon takana kuuli hän, mitä molemmat sotamiehet sanoivat toisilleen. — Minä luulen, toveri, sanoi toinen, — että nyt täytyy taas jonkun raukan ajatella lähtöänsä. Tuhat tulimaista, tässä maassa tosiaankin pidetään kovaa kiirettä, ja niin salaperäisesti — keskellä yötä! Minua häntä säälittää, vaikka en ollenkaan tiedä, kuka se on.
— Mitä se sinua liikuttaa? vastasi toinen sotamies. — Päällikkö on käskenyt meidän kaivamaan haudan ja sen me teemme emmekä tarvitse kysyä, kuka siinä tulee lepäämään. Ehkäpä se on joku liittoutuneista, joka hääjuhlien aikana ahdisteli kuningattaren henkeä.
— Kuningatar on tosiaankin kaunis nainen, sanoi toinen sotamies. — Olisipa hauska tietää, voiko hän tuntea itsensä onnelliseksi kuninkaan kanssa?