— Kyllä, eiköhän mahtane! sanoi toinen nauraen, työntäessänsä lapion maahan. — Kuninkaan kanssa jakaa hän kruunun, ja jonkun toisen kanssa, josta hän paremmin pitää, jakaa hän sydämen. Muistathan toveri, kuinka heidän on tapana laulaa kotona vuorilla.
Draga seisoi, uskaltamatta tuskin vetää henkeänsä. Hän ei itse tietänyt, mistä se johtui, mutta hänen silmänsä äkkiä kostuivat, ja kaksi suurta kyyneltä juoksi pitkin poskia.
Silloin hän kuuli askeleita, ja puiden takana esiintyi avonaisella paikalla ilmiö, joka saattoi jääkylmän väristyksen kulkemaan hänen selkänsä läpi.
Pimeästä puiden lomitse esiintyi nimittäin kaksitoista sotamiestä, jotka kantoivat kiväärejä hartioillaan ja joita upseeri johti.
Ne olivat jaetut kahteen osastoon ja niiden välissä kulki mies, pää pystyssä, kasvot kuolon kalpeina ja syvän surun valtaamina.
Käsiensä ympärillä oli onnettomalla ketjuja, jotka perässä laahasivat.
— Stefan! tahtoi Draga huudahtaa, kauhusta, Stefan Naumovitsch! —
Tuo huuto tukahtui kumminkin, sillä hän ei kyennyt saamaan yhtään sanaa huuliltaan. Puoleksi tajuttomana nojasi hän puun runkoa vastaan, joka häneltä salasi sen paikan, jolla sotamiehet seisoivat vankineen. Hän tunsi itsensä melkeinpä pyörtyvän.
— Joko hauta on valmis? kuuli hän upseerin kysyvän.
Molemmat sotamiehet vastasivat myöntävästi ja vetäytyivät takaisin.