Stefan Naumovitsch! sanoi upseeri nyt vangille. Asettukaa tämän haudan reunalle. Minun täytyy ilmottaa teille, että teidät ammutaan, hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä, joka äsken on saapunut linnanpäällikölle.
- Ammutaan! kuului Stefanin huulilta. — Ainakin saan toki kuolla kuten rehellinen sotilas. Se on enemmän kuin olin odottanut.
Mutta nämä kahleet otatte kai pois, toveri? Ettehän tahtone, että minun täytyy kuolla kahleissa!
Upseeri viittasi vaieten, kaksi sotilasta astui esiin ja vapautti
Stefanin raskaista kahleista, jotka kolkosti kalisten putosivat maahan.
Draga luuli tulevansa hulluksi.
Vastustamaton voima veti häntä haudalle, hän tahtoi rientää Stefanin vierelle, tahtoi kietoa kätensä hänen ympärilleen, suojella häntä luodeilta omalla ruumiillaan, estää heitä toimeenpanemasta veristä kuolemantuomiota; mutta — hän ei uskaltanut. —
Kuninkaan käsky — kuinka saattoi hän ajatella estää sitä, mitä kuningas itse oli käskenyt toimeenpanna.
— Hän on pettänyt minut! sähisi Draga hampaittensa välissä, hänen kasvonsa vääristyivät ja saivat kostonhimoisen ilmeen.
— Hän tappaa minun oman rakastettuni, vaikka hän on vakuuttanut minulle, että Stefan Naumovitsch saa elää. —
Ha, ha, niin vähän arvoa on siis kuninkaan sanalla, niin vähän puolison valalla!