Ah, koko elämäsi tuskalla ja piinalla saat minulle maksaa, Aleksanteri, sen veren, joka tässä vuodatetaan!
Hän tarttui molemmin käsin puuhun kiinni, ja painoi hehkuvat kasvonsa sen kovaa, rosoista kuorta vasten, hän pelkäsi itseänsä, hän pelkäsi, että rakkaus hänen sielussaan voittaisi järjen ja johtaisi hänet tekoihin, joita hän sitte saisi katkerasti katua.
Aleksanteri ei antaisi hänelle koskaan anteeksi, jos hän äkkiä astuisi sotamiesten eteen pelastamaan Stefania.
Hän tunsi hänet.
Hän oli heikkouteen asti hyväntahtoinen, mutta voi sitä, joka loukkasi hänen turhamaisuuttaan!
- Aika on tullut! sanoi upseeri — Laittautukaa kuntoon, toveri! Suokaa anteeksi, että minun täytyy lausua ratkaiseva sana, joka katkaisee teidän elämänlankanne. Mutta, tiedättehän — virkani —
- Ei sanaakaan enää, toveri! Minä tunnen teidän velvollisuutenne, se on lahjomaton. Mutta jos tahdotte tehdä minulle viimeisen palveluksen, niin antakaa minulle papyrossi ja antakaa sitte vielä aikaa, että ehdin polttaa sen!
- Se on vasten minun määräyksiäni, toveri, mutta — enhän olisi ihminen, joll'en täyttäisi tätä teidän viimeistä vaatimatonta pyyntöänne. Olkaa hyvä ja ottakaa!
Stefan Naumovitsch sytytti papyrossin niistä, joita upseeri ojensi hänelle.
Mietteissään katsoi hän sinisiä savupilviä, jotka kiertelivät ylös hänen päänsä yli.