Nyt, koska vaan haluatte, toveri, sanoi Stefan, heittäen papyrossin jäännökset taaksensa hautaan. — Tuhkaa, ei muuta kuin tomua, samaa, joksi minäkin tulen muutamien sekuntien perästä.
— Enkö saa sitoa teidän silmiänne, toveri? kysyi upseeri ottaen nenäliinan taskustaan.
— Ei, viimeisen kerran tahdon vielä katsella maailman kauneutta — oi, sehän on niin kaunis, niin ihmeellisen kaunis!
Tämä taivas tähtiä täynnä, kuu tuolla ylhäällä niin lempeänä ja puhtaana ja puu tuolla lehtipuvussaan ja — kasvot — ei, ei, se on näköhäiriö, minä en tahdo heittää siihen viimeistä katsettani, — ennemmin ummistan silmäni — tätä en toki tahdo katsella — Dragan vietteleväisiä, viekkaita kasvoja!
— Katsokaa nyt, kyllä on parempi, että annatte minun sitoa silmänne, sanoi upseeri, astuen hänen luokseen.
— Niin — parempi, myönsi Stefan — mutta antakaa minulle liina, että saan sen itse sitoa — no, nyt se on tehty.
Ja kun hän seisoi siinä sidotuin silmin, väreili hymy hänen huulillaan ja hän kuiskasi hiljaa, hyvin hiljaa:
— Nyt näen vaan ne suloiset enkelinkasvot, joissa kaikki maailman kauneus yhdistyy, sinun piirteesi Geniani! Hyvästi sinä, joka petit minut, nyt kuolen minä sinun tähtesi! Minun pitäisi vihata sinua, ja sittenkin — minä en voi.
Oi Genia, miksi teit minulle näin! minä kuolisin mielelläni, jos et juuri sinä olisi kaivanut hautaani!
Draga oli hiipinyt lähemmä kulkien puusta puuhun: hän oli nyt tullut aivan lähelle hautaa, josta kostean lämpimän mullan haju löi häntä vastaan.