Ah, pakotettiinko hänet vielä kerran katsomaan tätä maailmaa, jonka hän oli jättämäisillään?
— Missä minä olen? änkytti hän, tarttuen päähänsä molemmin käsin. —
Mitä on sitte tapahtunut?
Minähän elän, minä elän, ja tuossa — oi, kuningas — kuningas
Aleksanteri!
— Niin, kuningas, vastasi Aleksanteri vaikealla äänellä — joka tahtoo puhua kanssasi, Stefan Naumovitsch — joka on keskellä yötä jättänyt kuninkaallisen palatsinsa, riistääkseen sinut hirvittävästä kohtalosta.
— Herra upseeri, jättäkää heti sotilainenne tämä puisto, viekää joukkonne takaisin linnoitukseen!
— Minä otan nyt vangin teiltä ja pidän huolta, ettei hän pääse karkuun, lisäsi kuningas pidätetyllä naurulla.
Upseeri tervehti, sitte antoi hän joukolleen käskyn ja minuuttia myöhemmin etenivät sotamiehet puiden taakse.
Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hän nähnyt unta. Tuossa seisoi hän äsken avatun haudan reunalla, joka oli häntä varten tehty, johon hänen olisi pitänyt syöksyä sitte kuin ne kaksitoista kuulaa olisivat hänet lävistäneet. Edessään näki hän kuninkaan yhtä kalpeana kuin tavallisesti, hän oli kuullut kuninkaan puhuvan — taivaan Jumala, eihän tämä voinut merkitä mitään pahaa, sillä kun kuningas tulee jonkun ihmisen luo, joka on joutunut pyövelin käsiin, silloin voi tämä kuningas tuoda vaan armoa, armoa, eikä mitään muuta kuin armoa!
Dragankin sydän löi kiivaasti.
Uudestaan kysyi hän itseltään, mikä oli niin äkkiä muuttanut
Aleksanterin mielen.