Hän hiipi yhä lähemmäs, hyvin lähelle, niin että hän voi kuulla joka sanan, jonka kuningas sanoi Stefanille.
— Stefan Naumovitsch, huudahti Aleksanteri, minä olen tänä yönä allekirjoittanut sinun kuolemantuomiosi ja käskenyt heti sen toimeenpanemaan.
Sinä olet todella ansainnut kuoleman. Mutta, minä lahjoitan sinulle elämän, sillä nyt vasta tiedän minä, että minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, eikä kukaan voi sanoa, että kuningas Aleksanteri on kiittämätön.
Vai etkö ehkä ole sama Stefan Naumovitsch, jatkoi kuningas hetken perästä, jonka ajalla hän ehkä oli odottanut vastausta Stefanin huulilta, jota ei kumminkaan tullut — etkö ole sama Naumovitsch, joka kerran manöövereillä Nischin lähellä heittäytyi erään mielipuolen yli, joka kohotti tikarin minua kohti?
— Minä olen sama Naumovitsch! vastasi nuori upseeri. — Ja minulla on vielä rinnassani arpi muistona mielipuolen tikarinpistosta.
Sillä kertaa pelastin sinun elämäsi, kuningas Aleksanteri! Jos olisin tiennyt, mitä tulevaisuus kätki helmassaan, en olisi välittänyt tuosta mielipuolesta.
Aleksanteri säpsähti, hänen kulmakarvansa rypistyivät ja hän katsoi synkästi Naumovitschiin.
- Nyt tiedät, kuningas Alexander, missä asemassa olemme toisiimme, jatkoi Naumovitsch. — Kutsu nyt takasin sotilaat ja käske heidän uudestaan ojentaa kiväärinsä minua kohti ja lävistää sydämeni!
Minä tiedän, että olen menettänyt elämäni, mutta siitä minä en välitä.
— Sinä olet tahtonut ottaa hengiltä vaimoni, kuningattaren, vihaatko häntä sitte niin kovin? Onko minun Dragani tehnyt sinulle niin paljon pahaa, loukannut sinua niin suuresti, että olet päättänyt tappaa hänet?