- Kuningatar ei ole koskaan loukannut minua, vastasi Naumovitsch lujalla äänellä — minä en vaan koskaan voi antaa hänelle anteeksi, että hän on tullut Serbian kuningattareksi!
Sinä erehdyt, Stefan Naumovitsch, kuten moni muukin! Minun Dragani tekee teidät kaikki onnellisiksi, sillä hän ansaitsee saada ylhäisimmän paikan maassa, hän on täysin arvokas olemaan minun puolisoni!
Sinä et tunne häntä; vieläpä arvostelet häntä väärin. Hänen vihollisensa, jotka eivät soisi hänen kantavan Serbian kruunua minun rinnallani, levittävät koko maassa hävyttömiä syytöksiä häntä kohtaan.
Mutta ei puhuta nyt siitä, Stefan Naumovitsch! Sano minulle sen sijaan: vihaatko minuakin?
Vastaukseksi tähän kysymykseen laski Stefan Naumovitsch kätensä sydämelleen ja nostaen toisen kätensä ylös kuten valaa tehdäkseen, sanoi hän juhlallisesti ja sydämellisesti:
- Sinua, kuningas Aleksanteri, olen rakastanut. Rakastan sinua vieläkin ja Jumala taivaassa on todistajani, että odotin sinusta vaan parasta.
Luulin sinun parantavan ne haavat, joita toiset kuninkaat olivat tuottaneet tälle onnettomalle maalle. Luulin sinun antavan Serbialle levon ja rauhan kuten muillakin kansoilla on.
- Ja kuka on sinulle sitte sanonut, Stefan Naumovitsch, ettei tämä yhä ole aikomukseni, kuten se on aina ollut?
Jumalan, joka tällä hetkellä katsoo alas puoleemme ja kuulee, mitä kuningas ja alamainen keskustelevat, kaiken sen nimessä, mikä on pyhää sinulle ja minulle, vannon minä, että rakastan Serbiaa niin suuresti, kuin poika koskaan on rakastanut äitiänsä, että minusta tulee hyvä ja oikeudentuntoinen hallitsija ja ettei mikään, ei mikään voi estää minua siitä.
- Ei edes kuningatar Dragakaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Ei edes se nainenkaan, jonka olet valinnut vaimoksesi, kuningas Aleksanteri? Minä pelkään, että hän kääntää hyvän pahaksi, että hän —