Sanoppas nyt, mitä päällä teemme? Kaivammeko sen tuonne puutarhaan… Armelias Jumala, piiloudu, Harry… pian makuuhuoneeseen sängyn alle!… Kuulen askeleita, Nicodem Lunjevica tulee.
Kaunis Ninette avasi nyt sivuoven, Harry Raven tempasi matkalaukkunsa ja pakeni sen kanssa makuuhuoneeseen, jonka melkein kokonaan täytti kahden hengen maattava sänky, yläpuolella silkkinen verho. Tämän sängyn alle ryömi hän ja veti matkalaukun perässänsä.
Sen hän teki viime silmänräpäyksessä, sillä Nicodem Lunjevica jo astui sisään. Kädessään hänellä oli ruskea, teräskiskoilla varustettu lipas, jonka sisarensa oli hänelle puoli tuntia sitten jättänyt.
Nicodem oli puettu siviilipukuun, laaja matkavaippa peitti hänen vartalonsa, ja päässä oli hänellä pieni matkalakki.
— Heti tänne suudelma, Ninette kulta, sanoi Nicodem; — minulla ei ole pitkää aikaa menettää. Mutta minä en voinut lähteä sinun luotasi ennenkuin saan vielä kerran sulkea sinut syliini, sinä herttainen hurmaava pikku vaimoni. Elä nyt sure liian paljon kun olen poissa, — kuuletko, ja ole minulle uskollinen? — Katso suoraan silmiini — oi, kun katsot minua tuollaisilla silmillä, niin vapisen ajatellessani, että minun täytyy olla poissa luotasi kolme, neljä päivää. Sillä, kun mies katsoo noihin silmiin, niin —
— Ei kukaan mies katso näihin silmiin, huudahti Ninette puoleksi suuttuneella, puoleksi leikillisellä äänellä. — Minä olen suljettuna näihin huoneisiin, en astu jalkaanikaan kadulle, minä ajattelen vaan rakasta Nicodemiani, minä leskiparka.
Hän hyväili häntä käsillään, silmillään, povellaan, koko hoikalla, mutta täyteläisellä vartalollaan, eikä Nicodem väsynyt painamasta huuliaan ranskattaren pienelle punaiselle suulle.
Sitte veti hän äkkiä lompakkonsa ja ojensi hänelle setelin.
- Valitettavasti en voi antaa sinulle enempää, sanoi hän — mutta kun tulen takaisin, niin — siihen voit luottaa — saat uida kullassa. Sitte saat kaikkea, mitä sydämesi halajaa.
- Minun sydämeni halajaa vaan sinua, vakuutti Ninette — mutta uskotko todellakin Nicodem, että saat paljon rahaa Wienistä?