Nämä sanat lausuttuaan, astui hän alas vuoren portaita ja seisoi pian suuressa vuorisalissa.
Samassa kun hän astui saliin, avautui erään sivuhuoneen ovi ja Genia von Sandorf astui ulos.
Vaikka nuori tyttö oli maannut hyvin koko yön, näytti hän kuitenkin kalpealta. Pidätetty tuska näkyi hänen kasvoillaan ja ilmeni katseessaan.
- Oi, mikä onni, että saan vielä nähdä sinut kapteeni, huudahti hän, huomattuaan Banjalukin. — Minä jo pelkäsin, että tulisit olemaan kauvan poissa ja että väkesi, joka ei tiennyt sinun aikeestasi minun suhteeni, pitäisi minua täällä ja kohtelisi kuten vankia.
- Sinä et suinkaan ole vanki, vastasi hänelle mustain vuorten herra, ihastuksella katsellen hänen kasvojensa puhtaita piirteitä ja koko hänen vartaloansa — sinä olet vapaa ja voit mennä, minne haluat.
- Minä tiedän, Genia von Sandorf, ettet sinä petä minua, sinä et ole niin kiittämätön, että ilmoittaisit hänen vainoojillensa ja vihamiehillensä sen miehen, joka on tänä yönä osoittanut sinulle vierasvaraisuutta.
- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, huudahti Genia, ei se koskaan johdu mieleenikään. Sinä armahdit minua, kun avuttomana jouduin sinun miestesi käsiin ja sinä olet käyttäytynyt minua kohtaan kuten gentlemanni, Demeter Banjaluki, enkä koskaan petä sinun luottamustasi.
Mutta päästä minut nyt lapsen kanssa vapauteen. Minä palaan kotiin vanhempieni luo, jotka levottomina ikävöiden minua odottavat Wienissä, isäni luo, joka rakastaa minua, tytärtänsä, enemmän kuin mitään muuta ja on varmaan hyvin levoton minun tähteni.
Minä otan pikku Milanan mukaani, sillä minä tiedän, että vanhempani eivät aja pois lasta, vaan pitävät hänet rakkaana ja antavat minun kasvattaa hänet, kuin olisi hän oma lapseni.
- Sinä olet jalo tyttö, Genia von Sandorf, huudahti Demeter Banjaluki — ja minä sanoisin, että sinulle täytyy käydä oikein, oikein hyvin elämässä, jos minä uskoisin löytyvän oikeuden mukaista palkintoa siitä hyvästä mitä me teemme.