Eräs paimen serbialaisessa puvussa nojasi suuren sisäänkäytävän oven pieltä vasten ja katseli jokseenkin synkkämielisen näköisenä naamioitujen joukkoa.
Hänellä oli puolinaamio kasvoillaan, sillä vasta puoliyön aikaan otettaisiin naamiot pois.
Mutta hänen poskiensa pehmeät muodot, hänen häikäisevän valkoinen kaulansa ja hienot kätensä ilmaisivat, että tämän puvun kantaja oli kaunis, nuori mies.
Sitä enemmän ihailtiin häntä, kun ei hän ainoatakaan kertaa lähestynyt kauniita naisia eikä pyytänyt heitä tanssiin.
Äkkiä ilmestyi hänen viereensä kerjäläismunkki, joka kuului serbialaiseen munkkikuntaan "Kristuksen viisi haavaa."
- Jesus olkoon kanssasi, poikani! puhutteli kerjäläismunkki nuorta paimenta. Sinä näytät olevan maailman lapsi, mutta sittenkin pidän sinusta. Oletko myöskin tunnustanut jo syntisi tässä elämässä?
- Koska en ole mitään syntejä tehnyt, kunnianarvoisa isä, vastasi paimen, kevyesti nauraen, — niin ei minulla ole mitään tunnustamistakaan.
- Mitä sinä sanot? Etkö ole tehnyt mitään syntiä? Näetkös, kun sanot siten, olet tehnyt itsesi osalliseksi myöskin valheen syntiin, huudahti innokkaasti munkki, jolla oli niinikään naamio kasvoilla. Muuten saat kyllä sovittaa, mitä olet rikkonut; seuraa minua pieneen kabinettiin, siellä voit tunnustaa minulle!
- Mene, ja anna minun olla, kunnianarvoisa isä, huudahti nuori paimen, jonka äänessä oli poiskäskevä sävy. Minä en tosiaankaan ole siinä mielentilassa, että voisin ottaa osaa tuommoisiin kujeihin, eikä minusta ole oikein, että pyhä rippi tehdään sellaisen hulluttelun esineeksi.
Kerjäläismunkki tarttui toisen käteen ja kuiskasi hänen korvaansa: