- Siitä, ettei minun niin käynyt, vastasi Maschin käheällä äänellä, on minun yksinomaan kiittäminen mielenmalttiani ja Jumalan hyvyyttä.
Mutta vielä enemmän kiitän minä Jumalaa siitä, että hän siten vapautti minut vankeudesta ja etten lupaukseni rikkomisella enkä uskottomuudella saanut takaisin vapauttani, kuten sinä, Stefan Naumovitsch.
- Kuinka, minä? huudahti Stefan — Jumalan tähden, te teette väärin minulle, Maschin. Mutta, ennenkuin pitemmältä puhumme, niin kuulkaa minua!
Onneton, kuinka uskallatte astua kuninkaalliseen linnaan? Kuningatar vihaa teitä, sen tiedän, kaikista kuolevaisista olette te pahin vihollinen hänelle; jos teidät huomataan täällä — niin ette enää toista kertaa pääse murhaajain käsistä, ette enää ihmeenkään kautta vältä kuolemaa.
Siksi pyydän yhä vielä, peittäkää uudestaan kasvonne ja poistukaa täältä!
Kääntäkää selkänne kuninkaan palatsille, toisessa paikassa voimme kokoontua, sanoa toisillemme, mitä meillä on sanottavaa, mutta ei täällä, jossa teidät joka hetki voidaan huomata.
- Minä ymmärrän, sanoi Maschin, heittäen Stefaniin halveksivan katseen — sinä tahdot päästä minusta niin pian kuin mahdollista. Ei ole tietysti mieluisaa tavata ystävä, jota vastaan on käyttäytynyt kuin konna.
Nuori upseeri lyyhistyi kokoon, hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi hän tahtonut tarttua miekkaan, mutta muisti sitte, ettei se ollut hänellä paimen puvun mukana.
Syvä puna peitti hänen poskensa ja otsansa.
- Mitä nyt olette sanonut minulle, sanoi Stefan hampaat puristettuina, sen häväistyksen, jonka olette heittänyt vasten kasvojani ja joka on minua äärettömästi pahoittanut, Maschin, sen annan teille anteeksi entisen ystävyytemme takia. Mutta niin hirvittävästi ette uskalla enää häväistä minua. Kunnia on ystävyyden yläpuolella, muistakaa se!