Hän tahtoi todistaa kuninkaalle, millainen tila nyt oli Serbiassa, ettei edes rauhassa voinut kulkea kaduilla, että muukalaisen, joka astui kuningas Aleksanterin maalle, täytyi heittää henkensä, jos vaan ensimäinen vastaantulija murhamies niin tahtoi.
Salaisuudessa oli hän hiipinyt pois rosvojen luolasta. Hän ei ollut kysellyt Demeter Banjalukia eikä pikku Milanaa, jonka tiesi olevan täysin turvattuna ryövärien luona.
Koko päivän oli hän vaeltanut vuoren poluilla ja maantiellä, kunnes illalla saapui Belgradiin; siitä puhuminen, kuinka hän oli saanut murhan selville ja missä hän oli oleskellut, olisi ollut Demeterin ilmiantamista.
— Ettekö tahdo olla hyvä ja vastata minulle? kuuli hän Dragan äänen vielä kerran kaikuvan korvissansa.
— Kuinka olette murhasta saanut selvän ja missä olette viime aikoina oleskellut?
Taaskin tunsi Genia pistoksen sydämessänsä?
Saattoiko hän pettää Demeter Banjalukin? Uskalsiko hän sanoa, että se oli hän joka luullen saaneensa Serbian kuningaskruunun saaliiksensa todellisuudessa oli tuonut Genian isän pään.
Ei, Genia tunsi liiankin hyvin, ettei hän millään ehdolla voisi mainita
Demeter Banjalukin nimeä.
Eikä hän myöskään voinut valehdella.
Olisihan ollut hänelle varsin helppoa keksiä joku juttu, joka olisi ollut vastauksena kuningattaren kysymykseen.