Mutta siihen oli Genia liian ylpeä. Vaikeneminen oli ainoa mitä hän taisi tehdä.
— Vaikenetteko te? sanoi Draga, ja kuningattaren piirteet saivat yhä enemmän eloa, samassa kuin viekas hymy näyttäytyi hänen huulillansa.
— Rakas lapseni, tiedättekö sitte, että sen täytynee tuntua varsin merkilliseltä. Puhukaa siis. Kuningas tahtoo tietää totuuden.
— Sano Genia, sanoi nyt Aleksanteri, nousten tuoliltaan ja astuen tytön luokse, joka siinä seisoi äänettömänä. — Missä sinä olet ollut? Kuka ilmoitti sinulle tuon hirveän tiedon, että isäsi oli murhattu.
Genian ajatukset sekosivat yhä enemmän tästä kysymyksestä.
Hänen rintansa kohosi ja laskeutui ja silmät täyttyivät kyynelillä. Hän tahtoi puhua, mutta ei voinut. Syvä tuska ja ahdistus valtasi hänet. Hän katsahti Dragan silmiin ja näki ne vihan täyttämiksi.
Eikä hän kumminkaan voinut lausua vapauttavaa sanaa.
Äkkiä ojensi Draga käskevästi kätensä ja sanoi, osoittaen Geniata:
- Koskapa tämä tyttö vaikenee, niin on hän mitä suurimmassa määrässä epäluulon alainen, ehkäpä on itse murhaan osallinen!
Häntä ei saa millään ehdolla päästää irti.