Muisto äidistä, joka monta kertaa oli juopuneena horjunut pitkin Belgradin katuja, jonka hän useat kerrat oli löytänyt makaamassa katukivillä oman porttinsa edessä tai tyttärensä portilla siihen aikaan, kun tämän nimi vielä oli rouva Maschin, tuo muisto oli vähällä viedä hänen järkensä.
- Hän on hullu, sähisi Draga — ja hulluna on häntä kohdeltava.
Olethan itse kuullut, Aleksanteri, mitä tämä tyttö on sanonut.
Tässä tapauksessa löytyy ainoastaan kaksi selitystä hänen esiintymiseensä; joko on hänen järkensä selvä ja silloin ei löydy yhtään vankilaa kylliksi syvää, johon hänet olisi sysättävä, ettei hän koskaan — koskaan enää näkisi päivän valoa, taikka on hänen järkensä seonnut — jota enin olen taipuisa uskomaan ja toivon; jota minun täytyy otaksua, — silloin kuuluu hän hulluinhuoneeseen, ja — sen porttien tulee jo tänään hänelle avautua.
Oi, mitäpä ei olisi Stefan Naumovitsch antanut, jos hän nyt olisi voinut kiiruhtaa rakastetun luoksi, sulkea hänet syliinsä ja suojella häntä kuningattaren raivolta.
Tuskin saattoi Stefan pysyä hiljaa, vastustamaton voima veti hänet
Genian luo.
Mutta sitte muisti hän, että tämä ei ollut enää sama Genia, jonka hän kerran, eräänä elämänsä huumaavana hetkenä, oli oppinut tuntemaan. — Tämä oli petturi. Tämä tyttö olisi kylmäverisesti tahtonut jättää hänet ja hänen ystävänsä pyövelille. Ja hänestä tuntui melkein lohduttavalta kuningattaren mielipide, että hän oli mielenvikainen.
- Niin, minä luulen todellakin, sanoi kuningas Aleksanteri, — että onneton on tullut mielipuoleksi surusta ja kauhusta. Hänelle täytyy antaa tarpeellista hoitoa.
Mutta häntä täytyy kohdella hyvyydellä, minun oma henkilääkärini saa tutkia hänet ja ryhtyä tarpeellisiin keinoihin hänen parantamisekseen.
- Minä pyydän sinua, kallis puolisoni, sanoi nyt Draga — jätä minulle tämä asia! On erittäin tärkeätä, että sinä menet takaisin vieraittemme luo. Tämä tyttö ei saa häiritä meidän kaunista juhlaamme — mene, kuninkaani, ja rauhoita vieraitamme, mutta minä jätän onnettoman hoitajallensa.