- Minä toivon, oma Dragani, että sinä teet hänelle kaikki, mikä voi
antaa hänelle takaisin henkisen terveyden, sanoi kuningas. — No niin —
Stefan Naumovitsch, tule minun kanssani takaisin tanssisaliin! Teidät,
Lazar, jätän tänne, että voitte olla puolisolleni apuna.
Kuningas suuteli Dragan kättä. Hän näki kyyneleitä hänen silmissään, sillä tämä näyttelijätär osasi aina vuodattaa kyyneleitä silloin kun luuli niiden vaikuttavan.
Nyt tahtoi hän liikuttaa kuninkaan sydäntä, tahtoi näyttää hänelle, että Genia oli syvästi häntä loukannut.
- Itketkö, Dragani? kuiskasi kuningas, kietoen hellästi kätensä hänen ympärilleen. — Ah, minä ymmärrän, että ne ovat säälin kyyneleitä, joita sinä vuodatat, ajatellessasi Genia von Sandorfin kohtaloa.
Mutta minä toivon, että se on vaan ohimenevää hermojen kiihotusta, jota tämä surkuteltava tyttö kärsii.
Meidän velvollisuutemme on laittaa niin, että hän tulee taas terveeksi. Vielä kerran, Draga, tee kaikki, mitä voit, että hän pääsee niin pian kuin mahdollista tästä onnettomasta mielentilasta.
Näillä sanoilla poistui kuningas, ja Stefan Naumovitsch seurasi häntä heitettyään pitkän katseen onnettomaan olentoon.
Vaan vastahakoisesti seurasi hän kuningasta. Hän olisi antanut paljon, jos hän olisi uskaltanut jäädä katsomaan, kuinka Genian kohtalo nyt ratkaistiin.
Hän ei ollenkaan pitänyt siitä, että kuningatar ja Lazar jäivät yksin hänen kanssansa, sillä hän oli Dragan silmistä lukenut leppymättömän vihan Geniaa kohtaan. Ja mitä tuli poliisipäällikköön, niin tunsi Stefan Naumovitsch hänet liian hyvin. Hän oli Dragan uskollinen kätyri ja tekisi kaikki, mitä ikinä kuningatar käskisi.
Mutta kuningas oli käskenyt, hänen, ajutantin täytyi totella.